Minkälainen
on sinun suhteesi liikuntaan? Liikutko mielestäsi tarpeeksi? Onko
liikkumisesi jäänyt vähemmälle lapsuus ja koululiikunnan
loputtua? Haluaisitko liikkua enemmän mutta motivaatiota ei löydy?
Miksi niin moni ihminen menettää mielenkiinnon liikuntaa kohtaan
tullessaan aikuisikään vai oliko se koululiikuntakin jo
pakkopullaa? Miksi vain osa ihmisistä on kiinnostuneita
terveydestään ja liikunnasta? Voiko se olla pelkkää laiskuutta
vai välinpitämättömyyttä? Ei hätää, koskaan ei ole liian
myöhäistä, aina on mahdollisuus aloittaa liikuntaharrastus.
Ensiaskel on aina se vaikein mutta se on ainoa keino ottaa se toinen
askel.
Lapsena
olin tosi aktiivinen liikkumaan ja innostunut osallistumaan kaikkeen.
Olen onnekas siinä suhteessa, että olen sitä syntynyttä
sukupolvea, joka sai lapsena vielä olla lapsi.
Sain viettää lapsuuteni ulkona touhuten ja leikkien.
Ei ollut kännyköitä, ei ollut nettiä, pelikoneetkin
alkoivat tulla hieman myöhemmin.
Vaikka pelikoneen myöhemmin sainkin, enemmän vietin aikaani ulkona
kavereiden kanssa leikkimässä, pelaamassa pallo ja jääkiekkoa.
Puhelinkin löytyi mutta se oli mallia lankapuhelin.
Radioasemia oli pari hassua ja TV kanavista puhumattakaan.
Välillä oikein kauhulla seuraan tätä nykymenoa josta hyvän
käsityksen saan omien lasteni kautta.
En voi olla vertaamatta sitä omaan lapsuuteeni jonka koen
olleen huolettomampi ja liikunnallisempi vaikkakin nykypäivänä
nuorilla on enemmän valinnanvaraa harrastuksiinsa kuin ennen.
Juttelin yksi päivä vanhimman poikani kanssa, kysyin että
haluaisiko se pyytää kaveriansa yökylään.
Hetken juteltuamme kysyin, että mitä tekisitte.
Poika vastasi; pelattaisiin kännyköillä.
Niin just... Usein toivonkin,
että vanhat ajat palaisivat.
Olin
itse aina osallistumassa pihapeleihin vaikka en ollutkaan mitenkään
erityisen lahjakas liikkumaan.
Talvella pelattiin jääkiekkoa, välillä aamusta iltaan.
Joskus vanhemmat saivat tulla hakemaan illalla pois kentältä,
kun piti siirtyä iltatoimiin.
Kesällä pelattiin jalkapalloa, pesäpalloa, tennistä ja
yleisurheilua unohtamatta.
Pyöräiltiin, käytiin uimassa ja yhteen aikaan keihäänheitto oli
minulla tosi kova juttu.
Muistan mökillämme tehneeni leppäkeihäitä, kuvittelin niiden
olevan oikeita Orbit keihäitä.
Juoksin pitkin peltoja heittämässä keihästä ollessani
mielikuvissa Seppo Räty ja Jan Zelezny Barcelonan 1992
olympialaisissa. Monet kerrat
tuli heitettyä keppiä Hervannan yleisurheilukentällä ja
Vehmaisten urheilukentällä, haaveilin keihäänheittäjän
”urasta”. Vaikka äsken
kerroin, että en ollut erityisen lahjakas liikkumaan mutta täytyy
myöntää, että keihäänheittossa minulla olisi ollut kykyjä
päästä minne vain. Sen
verran hyvin keppi lensi, vanhempanakin.
Minusta ei tullut Seppo Rätyä.
Perheessäni
jääkiekko on ollut aina suuressa roolissa, lähinnä isoveljeni
pelaamisen takia. Olen
viettänyt lapsuudessani mielettömän määrän tunteja
pihapeleissä, jäähalleissa, seuraten ja olleeni mukana veljeni
peleissä ja reeneissä. Näistä
innostuneena itsekkin hetken pelasin jääkiekkoa maalivahtina,
kuvitelmissa olin kuin Jukka Tammi, räpylä käteni oli nopeampi
kuin kobra ja heitin ”lättyjä” toiseen päätyyn, luistimeni
eivät kuitenkaan kantaneet kovinkaan pitkälle.
Minusta ei tullut Jukka Tammea.
Innostuin
nyrkkeilystä, lähinnä vuonna 1986 ilmestyneen Rocky 4- elokuva
johdosta. Se elokuva teki
pieneen poikaan lähtemättömän vaikutuksen.
Muistan katselleeni sitä VHS- kasetilta joka oli vuokrattu
R-Kioskilta. Lopulta
rohkaistuin ja kysyinkin vanhemmiltani saisinko alkaa harrastamaan
nyrkkeilyä. Luvan saatuani
muistan löytäneeni itseni Hervannan vapaa-aikatalon
nyrkkeilysalista isojen nyrkkeilysäkkien ja hanskojen keskeltä.
Lopulta se reenaaminen ei tuntunutkaan niin kivalta kuin elokuvassa
näytti, minusta ei tullutkaan Ivan Dragoa, vaikka niin halusinkin.
Kaikkein
hauskin tarina lienee liittyvän pesäpalloon.
Muistan olleeni aina luokasta se kuka löi pallon pisimmälle.
Hervannan Sanomissa oli aikoinaan ilmoitus, jossa haettiin
harrastajia pesäpalloiluun.
Ilmoittautuminen oli Hervannassa Ahvenisjärven kentällä, sain
vanhemmiltani joitain markkoja ilmottautumiseen mukaan, sillä
kentällä oli muistaakseni makkaraa ja pillimehua myytävänä.
Reippain, päättäväisin mutta hieman pelokkain askelin lähdin
kävelemään kohti Ahvenisjärven kenttää, kohti ilmoittautumista.
Matkalla pelkoni voitti minut, päätin mennä kioskille tuhlaamaan
saamani rahat karkkiin. En
koskaan päässyt ilmoittautumiseen asti, eikä minusta tullut Toni
Kohosta.
Ammattikoulun
alussa muistan olleeni jo painoindeksiltään hieman ylipainoinen
eikä liikkuminen ollut enää niin kevyttä kuin aikaisemmin.
Päätinkin päästä karkeilla ja muilla herkuilla hankkimistani
rasvoista eroon ja aloin liikkumaan aktiivisemmin ja liikunnasta tuli
säännöllisempää. Mistä
tämä kipinä sitten syttyi, en tiedä, ehkä ne tytöt oli yksi
syy. Liikkuminen tapahtui
lähinnä pyöräillen, juosten ja metsässä kulkien.
Pisimmät, päivän kestäneet pyörämatkat olivat 60-80km pitkiä.
Joinain päivinä kuljin n.
20km koulumatkani pyörällä. Ammattikoulun lopulla liikkuminen oli
jo lähes pakonomaista ja liikkuminen tuntui tosi hyvältä.
Aloin
enemmän juoksemaan. Muistan
joskus tehneeni itselleni motivaatiolapun.
Paperissa luki näin; ”Jos et käy tänään lenkillä, huomenna
menet kaksi kertaa”. Tämä
”pakotti” minut käymään lenkillä joka päivä, enhän
halunnut juosta seuraavana päivänä kahta lenkkiä.
Tämä systeemi toimi minulla.
Muistin kuitenkin pitää myös lepopäiviä.
Juokseminen alkoi tuntu kevyemmältä.
Ajoittain muistan menoni olleen kuin juna olisi mennyt eteenpäin.
Painon
tippuessa aloin käymään myös kuntosalilla.
Alkuun tämä oli epäsäännöllistä käymistä mutta huomatessani
kehityksen, se muuttui säännöllisemmäksi.
Aloin reenaamaan kovempaa. Vietin salilla aikaani yhä enemmän ja
enemmän. Siitä tuli silloin
iso osa elämää. Muistan
eräät treffitkin, jotka jätin välistä reenin takia.
Ensimmäinen vuosi kaksi meni yleisesti kaikkia kehon osia reenatessa
mutta lopulta innostuin penkkipunnerruksesta.
Panostin tähän kaikkeni.
Lukemattomat tunnit hinkkasin penkkiä, tein todella kovia reenejä.
Reenasin EM- ja MM kultamitallistin kanssa/hänen opeilla.
Muistan yhden kaverin joskus ihmetelleen, kuinka nostan penkistä
omaan painooni nähden noin paljon rautaa.
Toinen vain tokaisi, että ei ihme kun päivästä toiseen
penkkipunnertaa. Lopulta aloin
olemaan nuorten, alle 23v- EM- tason punnertaja omassa painoluokassani
mutta sitten selkäni pamahti ja se oli sitten siinä.
Moneen vuoteen en pystynyt salille.
Lopulta,
useamman vuoden jälkeen selkäni alkoi olemaan kunnossa.
Aloitinkin hiljalleen saliharjoittelun mutta se ei tuntunutkaan siinä
vaiheessa hyvältä. Tulokset
olivat tippuneet niin paljon, että ei ollut isompaa motivaatioita
aloittaa kaikkea ihan alusta.
Suoraan sanottuna vitutti kun pientä sikaa jouluaattona.
Vuosien työ ”hukkaan”.
Ranteetkin kiusoittelivat.
Salilla kävin ja lenkillä mutta useampi vuosi meni liikunnan osalta
lähinnä eläkepäiviä vietellen.
Reenaaminen oli lähinnä pienillä painoilla ilottelua, koska en
uskaltanut/kyennyt enää isoimmilla painoilla reeniä tekemään.
Muutama
vuosi sitten aloin taas liikkumaan enemmän huomatessani, että
painoa alkoi hiljalleen kertymään.
Kävin lenkillä, nostelin kahvakuulia mutta en kuitenkaan käynyt
salilla. Muistan eräätkin
kerrat juokseneeni kuumana kesäpäivänä, täydessä varustuksessa,
pitkähihaiset ja tuulipuvut päällä pitkin lenkkipolkuja rasvaa
polttaessani. Kovimmat reenit
otin Hervannan hyppyrimäellä.
Juoksin hiekkaista laskettelurinnettä ylös ja alas, juoksin
hyppyrimäen rappusia ylös alas.
Parhaimmillani selässäni oli yli 40kg painoja kun runttasin
rappusia ylös! Iso reppu minne ahdattu pari kahvakuulaa ja muuta
täytettä. Voi sitä hien
määrää mikä hyppyrimäellä lensi! Erään kerran muistan
juokseneeni Kangasalan Kisapirtin juoksulenkin.
Edelläni jolkotteli mies kevyin askelin jonka perässä en meinannut
pysyä. Päätin, että tuosta
miehestä en jää vaikka mitä tapahtuisi.
Väkisin runttasin miehen perässä vaikka matka olikin täyttä
tuskaa. Miestä en päästänyt
pois näköpiiristä vaikka repussani oli 20kg kahvakuula!
Olisikohan
aikaa kolmisen vuotta kun eräässä sählypelissä satutin jalkani.
Pysähdyin kulmassa, pallon riistotilanteessa, täydestä vauhdista
ja polveni vääntyi.
Sivusiteet napsahti. Yli
puoleen vuoteen en pystynyt polkemaan metriäkään polkupyörällä,
jalka ei yksinkertaisesti taipunut.
Taas kerran liikkuminen loppui.
Polvi on siitä asti vihoitellut tähän päivään asti.
Maantiellä juoksua ja pyöräilyä se kestää nyt hyvin mutta
metsälenkeillä en uskalla käydä.
Pienen pieni sivuttaisliike jalkaan ja vedet lentää silmistä.
Vihlaisu on niin kova mikä polvesta tulee.
Aloitinkin nyt alkuvuodesta taas kerran aktiivisemman liikunnan
huomatessani taas kerran, että painoa on hiljalleen kertynyt.
Maalla
kun asun, raahasin metsästä isohkon tukin, johon moottorisahalla
lovesin kädenpidikkeet. Tätä
aloin nostelemaan ulkona talvipakkasessa.
Tein yhdestä tukista perässäni raahattavan kapistuksen, jota vedin
perässäni pitkin kotini lähellä olevaa peltoa, lumihangessa.
Pellossa on muutaman kymmenen metrin pituinen mäki.
Raahasin tukkia mäen ylös ja kannoin tukin olkapäilläni alas.
Lopulta tämä yksi tukki alkoi tuntu kevyeltä, joten köydellä
lisäsin siihen vielä toisenkin tukin.
Tätä ei enää pystynyt kantamaan, joten tyydyin raahaamaan sitä
perässäni. Muistan
iltoja/öitäkin menneeni pellolle, pilkkihaalari päällä,
karvahattu päässä, lähes 25 asteen pakkasessa, kirkkaassa
tähtitaivaassa vetämään tukkia perässäni.
Hullunhommaa mutta kilot alkoivat karista pellolle.
Ainoa pelkoni oli, että jos jalka vääntyisi pellon möykkyisessä
alustassa. Samalla aloin
sisällä tekemään myös kahvakuula reenejä päivittäin,
lepopäiviä kuitenkin pitäen.
Tein
itselleni haasteen, mikä sinänsä ei ole mikään suuren suuri
saavutus mutta päätin juosta 100 päivän aikana 1000km.
Olen sitä pystynyt hyvin toteuttamaan vaikka välillä on ollut
päiviä, että juoksu on ollut todella raskasta.
Osa syy raskauteen lienee se, että hiekkatiet ovat olleet niin
kuraisia ja pehmeitä, että välillä tuntuu kuin tossu jäisi
paskaan kiinni. Noh, tehokasta
ainakin on. Tammikuun puolesta
välistä maaliskuun loppuun mennessä painoni on tippunut 10kg.
Oloni on virkeämpi, huomattavasti kevyempi ja notkeampi vaikka
ainahan olen ollut notkea kuin rautakanki.
Tänään
sain itselleni uuden polkupyörän, jolla tarkoituksena alkaa polkea
pidempiä matkoja, sekä metsässä poluilla että tiellä.
Tarkoituksena alkaa muun reenaamisen ohella polkemaan muutaman kerran
viikossa pidempiä, 40-60km lenkkejä peruskuntoa nostattaen.
Nyt toivon, mitä niin monta kertaa aikaisemmin käynyt, että paikat
eivät menisi rikki! Ja jos se kone jostain syystä menisi rikki,
joku päivä se taas uudestaan hyrrää.
Halusin
tällä kertomuksella viestittää sinulle sen, että kaikkien ei
tarvitse olla niitä mestareita, kaikista ei tule supertähtiä eikä
tarvitsekkaan. Välillä on
aikoja, että ei vaan jaksa, ei ole motivaatiota liikkumiseen tai jos
paikat ovat rikki mikä estää tai vaikeuttaa liikkumista.
Joskus usko itseensä voi horjua mutta kaikki on mahdollista! Aina on
mahdollisuus aloittaa, aloittaa uudestaan.
Niin paskamaista kuin se onkin, se vyötärölle kertynyt rasva ei
lähde heti pois. Sen pois
ottamisessa on paljon enemmän työtä kun sen kerryttämisessä,
mutta se lähtee pois kovalla työnteolla, sitkeydellä ja kovalla
tahdolla! Ihan varmasti lähtee! Pienikin panostus liikuntaan on
itsellesi hyväksi ja pääasia on se, että edes yrittää liikkua
ja pitää itsestään huolta.
Panostus omaan liikuntaan ja hyvinvointiin voi tuoda jopa muutamia
vuosi lisää elinaikaa.
Tiedän,
että ensimmäiset viikot ovat niitä kaikkein vaikeimpia.
Paikkoihin voi särkeä, tai särkeekin.
Liikkuminen tuntuu raskaalta eikä yhtään mukavalta.
Muutaman viikon jälkeen peilikuvasi on ihan sama, uskosi horjuu ja
sitä alkaa miettimään, onko tässä mitään järkeä tai hyötyä.
Sohva, karkit, sipsit, oluet ja hampurilaiset alkavat taas pyöriä
mielessäsi. Tässä vaiheessa
riski lopettamiseen on suuri.
Tämän vaiheen kun ylität, huomaat pikku hiljaa edistyksesi ja
liikkumisesta alkaa tulla sinulle tapa.
Huomaat voivasi paremmin! Älä luovuta! Suurin este on sinun
korviesi välissä!
Ota
itseäsi niskasta kiinni ja ala liikumaan ja tavoittele
terveellisempää ja liikunnallisempaa elämää.