61º60'
N, 24º21' E. Tanhuanpää, Siitama. Tukikohtani koordinaatit, paikka
jota koskaan ei pitänyt pystyä valloittamaan on nyt valloitettu,
lopullisesti. Se paikka viedään minulta pois. Joudun luopumaan
minun paratiisistani, paikasta jossa kuvittelin asuvani loppuelämäni,
paikasta joka ei ollut vain kotini. Nyt, lähtölaskenta jonnekin on
alkanut. Tämä on vanhan elämän loppu ja uuden alku.
Tiesin
jo alkuvuodesta 2017, että vuosi tuo isoja muutoksia, tämä on vain
yksi niistä. Tämä tarina sai alkunsa keväällä 2015 ja tulee
päätökseen vain reilu kaksi vuotta myöhemmin. Voin palata siihen
hetkeen laittamalla silmäni kiinni. Muistan kävelleeni alas pientä
hiekkatietä...Aurinko paistoi ja oli lämmin päivä...
Pihassa
minua odotti suunnaton vehreys, muistan ne puut, pensaat ja kaikki ne
kukat jotka kukkivat valtoimenaan, sen hiljaisuuden ja luonnonrauhan,
jonka pihaan saapuessa koin. Tiesin heti, tämä on minun Eden.
Muistan ne joutsenen ja kurjen huudot, jotka kantautuivat
kumpuilevilta pelloilta. Muistan sen järven, jonka pinta kauniina
kimalteli peltojen takana. Näin itseni soutelemassa kesäisenä
iltana järven selällä, talvella istumassa pilkillä. Muistan
kaikki ne viinimarjapensaat ja omenapuut, joista kuvittelin tekeväni
hilloa, mehua ja viiniä. Muistan sen pienen pellon, jossa kuvittelin
kasvattavani perunaa, salaattia, kurkkua ja porkkanaa. Muistan sen
luonnon tuoksun, joka ympärilläni leijaili. Sitä en unohda
koskaan.
Muistan
sen pihasaunan, jonka ensikertaa näin. Kuvittelin istuvani
kynttilänvalossa joulusaunassa, jonka huuruisten ikkunoiden takaa
näkyy luminen maalaismaisema. Muistan sen avolähteen, mielessäni
kuvittelin saunan jälkeen sinne kastautuvan. Muistan sen suuren
kallion saunan takana, jonka päälle rakentaisin kotamajan, josta
olisi upea näkymä Siitamanlahden kumpuileville pelloille. Muistan
sen nuotiopaikan, jonka ympärillä näin itseni istumassa nuotion
rätistessä pimenevässä syys illassa. Muistan sen pienen kallion
ulkovaraston takana, jonka päällä kuvittelin lampaiden kävelevän.
Muistan sen kohdan, johon suunnittelin rakentavani pienen kanalan.
Muistan kaikki ne lukuisat asiat, joita halusin paratiisiini
rakentaa. Muistan nähneeni itseni suunnittelemassa ja valmistamassa omia tuotteitani, omassa yrityksessäni, omassa puusepänpajassa.
Muistan
sen tunteen, sen mieleni vallanneen onnen, kun tiesin pääseväni
kauas kaupungista, sen hälinästä ja sen vaaroista. Olin
onnellinen, kun saisin elää mahdollisimman omavaraista elämää,
rauhassa ja luonnon ympäröimänä. Halusin hidastaa elämääni,
nauttia luonnosta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Tulen aina
muistamaan sen savun tuoksun, joka saunan piipusta tuprahti
puhumattakaan vasta leikatun nurmikon tuoksusta. Tulen aina
muistamaan, kuinka hyvältä tuntui kantaa kaivosta saunaan vettä.
Tulen aina muistamaan sen syksyisen pimeyden, kun miljoonat tähdet
loistivat taivaalla. Tulen aina muistamaan sen, kuinka täysikuu
valaisi talvella koko maiseman. Tulen aina muistamaan sen omenapuun,
joka valkoisena kukki ja niiden mustaviinimarjapensaiden raikkaan
tuoksun. Tulen aina muistamaan ne rauhalliset hetket, jolloin sain istua pihassa ja kuunnella luonnon ääniä.
Tulen
aina muistamaan sen läheisen puron, jonka rannat kukkivat
valtoimenaan rentukoita. Tulen aina muistamaan ne jylhät kalliot,
humisevat männyt ja kumpuilevat pellot. Tulen aina muistamaan ne
hiljaiset tiet, jotka pujottelivat metsien keskellä. Tulen aina
muistamaan ne lukuisat metsäjärvet, jonka rannat vielä tyhjinä
kaikuvat. Tulen aina muistamaan sen keväisen pikkulintujen konsertin.
Tulen aina muistamaan sen rauhan ja hiljaisuuden. Tulen aina
muistamaan sen tunteen, kuinka täällä aika pysähtyy. Tulen aina
muistamaan sen torpan, jonka remontoin. Tulen aina muistamaan ne
suunnitelmat, joita torppaan piti toteuttaa. Tulen aina ikävöimään
sitä näkymää, joka torpan ikkunoista avautui. Tulen aina ikävöimään sitä tunnetta, joka pihaan tullessani aina minut valtasi. Tulen aina
kadehtimaan niitä ihmisiä, jotka täällä Siitamassa saavat asua.
Minun tulee ikävä tätä paikkaa. Tämä oli minun viimeinen KOTINI suomessa, paikka jossa kaikki unelmani ja haaveeni romutettiin.
...........................
”Kuka
lienee ensimmäisenä asettunut asumaan Siitaman kylään ja milloin
tämä on tapahtunut, sitä tuskin aikakirjat kertovat. Rauhaisan
paikan hän on löytänyt. Rauha antaa vielä tänäkin päivänä
leimansa kylän elämälle. Ei tehtaiden kohinaa ja vihellystä, ei
kolinaa ei hälinää, vain junan kaukainen ääni kuuluu, kun se ohi
kiitäessään saa aikaan. Moni tilapäisesti paikkakunnalla
oleskelevakin on ihastunut kylään, mutta vain siitamalalainen
ymmärtää, mitä kaikkea siihen nimeen ja kylän erikoiseen
tunnelmaan liittyy.
Ei tunne
kukaan muu kuin siitamalalainen sitä tunnetta, mikä liittyy honkien
huminaan, kun ne syysmyrskyssä kohisevat kallioiden rinteillä ja
koko takamaa aivan kuin huokaa, ei tiedä miten hauskasti sydän
sykähtää, kun kevätpuro lirisee kallion kolossa, puhumattakaan
siitä riemusta, minkä käen heleä kukahdus ja pikkulintujen
moniääninen kuoro koivikon keskellä saavat aikaan. Silloin ovat
ojan pientareet keltaisenaan rentukoita ja mäet sinisenään
sinivuokkoja.
Ei voi
unohtaa kumpuilevia kallioita ja humisevaa takamaata joka tarjoaa
mitä ihastuttavimmat retkeily, kalastus ja marjamaastot, eikä
Muhojärven, Siitamanlahden ja Vesijärven rantoja, joihin
valkovartinen koivu ja syksyn viljakuhilaat uneksuen kuvastuvat. Yhä
uudestaan voi nähdä mielikuvissaan viehättävän näyn, joka
aukeaa Takaveräjän ja Tanhuanpään tienoilta Siitamanlahdelle
päin, voipa miltei tuntea syksyisen riihisavun ja kuivuvan pellavan
tuoksun”
Ote
kirjeestä Siitamalaisille, Enni Unkila, 10.11.1947.