Haaveiden Romukoppa
kesäkuuta 09, 2017
Oletko
sinä joutunut luopumaan haaveistasi? Mitä tapahtuu ihmiselle jonka
haaveet tuhotaan, kerta toisensa jälkeen, vuosi toisensa perään?
Katkeroituuko ihminen, katoaako intohimo vai meneekö olemiselta jopa
pohja? Voiko intohimo palata, jos vain tyytyy osaansa? Tuleeko jonain
päivänä eteen se, että mittatikku tulee täyteen ja se aika,
jolloin niitä haaveita pitää alkaa toteuttamaan. Onko koskaan
liian myöhäistä?
Olen
aina rakastanut matkustamista ja uusiin kulttuureihin tutustumista.
Kaikilla matkoilla, jotka olen tehnyt, olen tuntenut olevani kotona,
silloin olen tuntenut olevani elossa ja vapaa. Muistan kaikki ne
ahdistavat olot, jotka aina tulivat kotiinpaluun lähestyessä. En
koskaan halunnut lähteä pois, halusin aina jäädä. Koskaan ei ole
ollut tunnetta ”ihana päästä kotiin” tai ”ihana päästä
nukkumaan omaan sänkyyn”. Ehkä siksi, koska olen matkoillani
tuntenut olevani kotonani. Ovatko jotkut ihmiset levottomia, luotu
matkustamaan ja kokemaan? Tiedän, minun sisälläni on aina asunut
tutkimusmatkailija, joka haluaa nähdä ja kokea maailman
ihmeellisimpiä paikkoja, ennen kuin viikatemies tulee korjaamaan
sadon pois.
Nuorempana
haaveilin arkeologin urasta. Luin paljon kirjoja Egyptin historiasta,
antiikin Kreikasta, mayoista ja inkoista. Kuvittelin itseni
tonkimassa muinaisjäänteitä viidakoissa, Siperian aroilla,
sukeltamassa merien pohjassa etsien aarteita ja hylkyjä. Aikuisiällä
halusin päästä opiskelemaan arkeologiaa. Lainasin pääsykoekirjat,
luin ne useamman kerran läpi. Sitten, haave kuitenkin romutettiin.
Luonto
ja eläimet ovat aina olleet itselleni tärkeitä asioita. Luonnossa
ollessani koen voimakasta yhteyttä, kuuluvuutta luontoon.
Itsetuntoni ja koko olemukseni muuttuu ollessani luonnossa, siellä
tiedän mitä teen, olen siellä kuin kotonani, kala vedessä.
Kaupungissa en osaa enkä halua olla, koen sen ahdistavana,
epämiellyttävänä, kiireisenä ja kylmänä paikkana.
Kuinka
onnelliseksi tulenkaan, kun näen kurkien liitävän vapaana
taivaalla. Kuinka onnelliseksi tulenkaan, kun näen peuran pellon
reunassa syömässä tuoretta heinää. Kuinka hyvän mielen
itselleni saankaan, kun kannan sisälle eksyneen mehiläisen takaisin
luontoon. Kuinka onnelliseksi tulenkaan kulkiessani metsässä ja
istuessani järven rannalla, yksin omien ajatuksieni kanssa. Vaikka
olen yksin, en kuitenkaan ole yksin, ympäristö on täynnä elämää.
Rakkaus
luontoon edelleen roihuaa. Kuinka hienoa olisikaan pelastaa ja
suojella viattomia, uhanalaisia eläimiä. Suojella vielä jäljellä
olevia metsiä, soita, meriä tai viidakoita. Nuorempana haaveilin
luonto/eräoppaan ammatista. Olisin halunnut lähteä opiskelemaan
ammattia, haave kuitenkin romutettiin.
Nautin
suunnattomasti asioiden suunnittelusta, piirtämisestä, uusien
asioiden luomisesta. Nautin esineiden rakentamisesta ja
valmistamisesta. Kuinka hyvältä tuntuukaan saada itse tehty ja
suunniteltu esine valmiiksi, hypistellä sitä ensikertaa kädessä.
Kaipaan sitä tunnetta, kun jotain suunnittelee ja aivot alkavat
tuottamaan lisää mitä uskomattomampia ideoita. Aikoinaan opiskelin
esinesuunnittelijaksi. Halusin jatkaa opintoja Taideakatemiaan.
Haave kuitenkin romutettiin.
Sisälläni
on aina palanut halu auttaa ihmisiä. Nautin olosta, kun saan
toiselle ihmiselle jotain hyvää aikaiseksi. Muistan muinoin
tehneeni hyväntekeväisyystyötä erääseen Viron orpokotiin.
Muistan kuinka hyvän olon sainkaan, kun valokuvista jälkikäteen
näin lasten leikkivän keräämilläni tavaroilla. Minä sain iloa,
lapset saivat iloa, minusta oli hyötyä. Kuinka hienoa olisikaan
auttaa nälänhädässä olevia Afrikan lapsia, Aasian kaatopaikoilla
eläviä lapsia tai traumatisoituneita lapsisotilaita. Kuinka hienoa
olisi työskennellä ulkomailla auttaen turisteja sairauden
kohdatessa. Haaveeni romutettiin.
Maaseutu
on minulle tärkeä ja rakas paikka. Nautin maaseudun rauhasta,
hiljaisuudesta ja siitä, että maaseudulla ihmiset vielä tuntevat
toisensa ja auttavat toisiaan. Kuinka hienoa onkaan raskaan työpäivän
jälkeen päästä luonnon rauhaan, istumaan omaan pihaan. Kuunnella
lintujen laulua, koivujen huminaa, nauttia hiljaisuudesta, nauttia
ympärillä olevasta kauniista näkymästä, syksyllä täydellisessä
pimeydessä katsella miljoonien tähtien loistoa. Kuinka hyvältä
tuntuu päästä pois kaupungin hälinästä, omaan rauhaan. Haaveeni
romutettiin.
Minulla
on ollut paljon unelmia, joita olisin halunnut toteuttaa. Ne on aina
siirretty sinne romukoppaan. Intohimoni unelmiani kohtaan ei silti
ole laantunut, päinvastoin. Intohimoni edelleen roihuaa, pitääkö
minun tyytyä elämään, olemaan paikassa ja tekemään asioita, jotka eivät
tuota minulle intohimoa vai tehdä niitä asioita jotka saavat
intohimoni kukoistamaan.
0 kommenttia