Pyöräretki Fatbikella

tammikuuta 09, 2018

Tiistai aamuna herätyskello soitti kello 7:00. Nousin ylös, ulkona oli vielä pimeää, vain katuvaloista ja asuntojen ikkunoista loistaa valoa pimeyteen. Harvoin herätyskellon ääni kello 7 aamulla saa aikaan ilon kiljahduksia, mutta tänä aamuna näin tapahtui. Söin ravitsevan aamupalan ja kiinnitin loput tavarat pyörääni kiinni. Kello 8:27 seisoin ulkona, täyteen ladatun pyöräni kanssa. Satoi vettä, oli vielä pimeää, tästä alkaisi matkani kohti neljää eri kansallispuistoa.

Nousin satulaan ja poljin matkaan. Ensimmäisten kilometrien jälkeen loputkin unihiekat valuivat sateen mukana pitkin poskia. Vaikka keli oli mitä oli, mieleni oli kirkas kuin hehkulamppu, sillä olin odottanut tätä matkaa jo pitkään. Ensimmäisen pysähdyksen jouduin kuitenkin tekemään jo lyhyen matkanteon jälkeen. Satula hiersi takapuoltani niin, että oli pakko pysähtyä. Olin epähuomiossa edellisenä iltana, kiinnittäessäni laukkua satulatankoon, säätänyt satulan väärään asentoon. Purkaessani kuormaa, paikalle saapui koiran ulkoiluttaja kyselemään määränpäätäni. Saatuani karavaanini kuntoon, jatkoin matkaani.

Yön pimeys alkoi hiljalleen kaikota ja tammikuinen tiistai valkeni tylsän harmaana ja sateisena. Suomen luonto ei todellakaan ollut kauneimmillaan. Pyörätiet olivat sohjon peitossa, maantiet uivat kuravedessä. Jouduin suojaamaan kasvojani ohi kiitävien autojen heittäessä loskaa päälleni. Vaatteet olivat märät ja likaiset. Pysähdyin Aunessillalle, jonka on suunnitellut arkkitehti Georg Schreck. Aunessilta sijaitsee entisen Teiskon kunnan alueella Tampereella, Kämmenniemen kaupunginosassa. Graniittinen holvisilta rakennettiin vuosina 1898-1899. Yleisesti silta oli käytössä vuoteen 1983, kunnes korvaava Kaitaveden silta valmistui. Nykyisin Aunessilta on kevyenliikenteen käytössä. Otin pakolliset valokuvat ja jatkoin matkaani räntäsateessa.

Poljettuani läpi lumen peittämien peltomaisemien, saavuin Terälahteen. Kävin paikallisessa marketissa täyttämässä tyhjät vesipullot. Kaksi paikallista miestä tulivat juttelemaan ja kyselemään matkastani. Velaatan jälkeen käännyin Muroleenkyläntielle, maisema muuttui yllättäen talvisemmaksi. Maantietä oli hyvä polkea, enää loska ei lentänyt, tosin ei autojakaan paljoa enää näkynyt. Poljettuani pitkin rauhallista maalaistietä, ohitin Murolekosken tilan. Vielä 1500-luvulla Murolekosken seutu on ollut erämaata, mutta 1600- luvulta lähtien siellä on ollut jo enemmän elämää. Alueen rauhallisuus ja luonnonkauneus ovat houkutelleet myös taiteilijoita. Onhan alueella kuvattu mm. Matti Kassilan ohjaama elokuva- Elokuu. Seutu on tunnettu aikoinaan myös erittäin runsaista kalavesistä. Jo 1600 luvulta lähtien alueella on ollut kalastustorppa ja vielä 1920-1930 luvuilla alueella on ollut valtion palkkaamia kalastajia.

Pysähdyin Muroleen kanavalle pitämään evästauon. Muroleen kanava on 315 metriä pitkä, joka yhdistää yläpuolisen Paloveden ja alapuolisen Vankaveden toisiinsa. Kanavaa on rakennettu vuosina 1852-1854. Kanavan kautta liikennöi edelleen mm. SS Tarjanne. Istuin lumisella kesäkahvilan penkillä, sormet jäässä syöden edellisenä iltana keittämääni riisiä, ajatukset väkisinkin siirtyivät kesään ja lämpöisiin keleihin. Tehdessäni lähtöä huomasin toisen takavalon tippuneen kyydistä.

Poljin itseni liikkeelle, maisema muuttui entisestään talvisemmaksi. Tie oli luminen ja puiden oksat notkuivat lumesta, ilmakin alkoi kylmentyä. Nyt suomen luonto alkoi näyttämään kauniilta, vaikkakin aurinko pysyi vahvan pilvikerroksen takana. Lumista ja rauhallista maantietä oli hyvä ja mukava polkea. Poljettuani jonkin aikaa, oikea reisilihas kramppasi. Pysähdyin ja menin tienviereen makaamaan, jalat kohotettuna lumikasan päälle. Juuri sillä hetkellä, se yksi ainoa auto ajoi ohitseni, pysähtyi ja nainen autosta ulos tullessaan hätääntyneenä sanoi; ”no voi hyvänen aika, onko käynyt pahasti”. Tilanteen selvittyä, hetken aikaa naureskeltiin tilanteelle ja toivotettiin hyvät jatkot. Kiitin kuitenkin kohteliaasti pysähtymisestä, olisin voinut kyllä paremmankin paikan lepäämiseen valita.

Lopulta poljettuani läpi lumisten mänty- ja kuusimetsien, lähes lapin maisemista, pääsin kääntymään kohti Helvetinjärven kansallispuistoa. Innoissani jatkoin matkaani pitkin pientä metsäautotietä tietäen, että kohta pääsen leiripaikalle istumaan nuotion ääreen ja rentoutumaan. Eipä tässä kohtaa vielä ollut tiedossa, mitä tuleman piti. Matkalla ohitin pari asuintaloa, joiden jälkeen asumus loppui ja niin loppui myös tien aurauskin.

Matkaa oli kuitenkin vielä kilometrejä paikkaan, jossa piti yöpyä. Yön pimeys laskeutui ja lunta alkoi satamaan, tiellä oli lunta pyörän akselien korkeudelle asti, reilut 30cm. Mietin jonkin aikaa, kannattaako jatkaa matkaa vai yöpyäkö tässä. Laitoin pyörän halogeenit päälle ja päätin työntää pyörän perille. Kahlasin lumessa pyöräni kanssa 10 metriä ja pitäen tauon, 10 metriä työntöä ja tauko. Tätä jatkoin noin 3km. Kertaalleen revin pyöräni jo metsään ja päätin, että nyt loppu, tässä nukutaan, en jaksa enää Lopulta päätin raivolla jatkaa työntämistä. Saavuttuani lopulta jyrkän mäen alle, matkan teko pysähtyi kuin seinään. Pyörä ei enää kerta kaikkiaan suostunut menemään eteenpäin, vaikka kuinka työnsin. Työntäessä etupää upposi vain entistä syvempään lumeen ja perä nousi ilmaan. Nyt oli pakko nostaa omatkin tumput pystyyn. Matkaa oli kuitenkin vielä reilusti jäljellä.

Oli tehtävä ratkaisu. Jäädäkö siihen paikkaan yöksi vai palaanko sama reitti takaisin. Päätin lopulta palata takaisin samoja uria, samalla hiellä, sillä aamuisesta kelistä ei ollut tietoa. Nyt tiellä oli ainakin jonkinlaiset urat. Selviydyttyäni monen tauon ja useamman kirosanan siivittämänä takaisin auratulle tielle, aloin etsimään teltalle paikkaa. Lopulta sen löydettyäni, pyöränvalojen avulla pystytin teltan, purin pyörästä lumiset laukut teltan sisään. Leiripaikan vieressä oli pieni puro, joka piti pientä solinaa, muuten täydellisessä hiljaisuudessa. Rannassa oli rakennettuna ansa jollekin eläimelle. En tehnyt nuotiota, menin vain telttaan vaihtamaan kuivia vaatteita ylleni. Olin väsynyt.

Sytytin lämpökynttilöitä kattilan sisään, avasin vedenpitävän laukkuni todetakseni kaikkien vaihtovaatteiden olevan täysin märkiä. Uusi, vedenpitävä laukku ei ollutkaan vedenpitävä. Hetken kiroiltuani päätin vain syödä iltapalani ja käydä makuupussiin nukkumaan. Olin pettynyt. Puiden oksilta teltan päälle tippunut lumi herätti minut yöllä pari kertaa. Yöllä ei tullut kylmä, vaikka hikisenä meninkin nukkumaan.

Herättyäni aikaisin aamulla, pisaroita tippui katosta päälleni, teltassa oli kova kosteus. Ulkona oli pimeää, iltainen lumisade oli muuttunut kevyeksi vesisateeksi, pisarat ropisivat teltan katolla. Söin aamupalan ja mietin tulevaa päivää. Reittisuunnitelma meni uusiksi auraamattoman tien takia. Tulevan päivän aikana en ehtisi seuraavaan kansallispuistoon, sillä matka piteni muutamalla kymmenellä kilometreillä. Pakkasin tavarani laukkuihin, puin kosteat ja kylmät ulkovaatteet päälleni, purin teltan ja kiinnitin tavarat pyörään. Jatkoin matkaani vielä hieman hämärässä aamussa. Olin tyytyväinen eiliseen päätökseen palata takaisin. Ei olisi ollut kiva heti aamusta alkaa rehkiä.

Yöllinen vesisade oli sulattanut puiden oksistoista suurimman osan lumesta pois, enää oksat eivät notkuneet lumesta, oli kostean kylmä. Pian kuitenkin lämpenin ja polkeminen tuntui hyvältä. Päästyäni metsäautotieltä isommalle maantielle matkanteko nopeutui, autoja ei juurikaan ollut liikkeellä. Päivä valkeni harmaana mutta onnekseni sade loppui myöhemmin. Ohitin monta tyhjillään olevaa taloa samalla miettien, kuinka sääli maaseudun tyhjeneminen on. Monet ihmiset lähtevät etsimään onneaan ja rikkauksia kaupungin valoista vaikka sen onnen voisi löytää täältä tähtien alta ja luonnon keskeltä.

Ajelin läpi pienten notkojen ja nousujen, odottaen turhaan näkeväni edes pienen vilauksen metsien eläimistä. Yksin tienpäällä oleminen, luonnon keskellä, tuntui hyvältä. Silloin saa olla yksin oman itsensä ja ajatuksiensa kanssa, tämä on se juttu mistä nautin. Matkalla kaksi työmiestä heilutteli traktorin vierestä oudolle kulkijalle. Pidin pieniä taukoja keräten puhdasta lunta vesipulloihin. Ympärillä oli hiljaista ja rauhallista. Polkemani tie oli hyvin liukas, paikoitellen aivan jäinen. Poljettuani jo hyvän matkaa, tihkusateen jäädyttämällä tiellä, eturengas ajautui hyvässä vauhdissa uraan ja kaaduin keskelle tietä. Rytäkässä väänsin oikean polveni, jossa jo ennestään paha polven sivusiteen repeämä. Kerkesin keräämään itseni ja pyöräni tien sivuun, ennen kuin takaa tullut rekka ajoi ohitseni. Tavarat pysyivät pyörässä kiinni, pyörä pysyi ehjänä mutta polvi ei.

Hetken aikaa kiroillessani, puhaltaessani ja vammoja tutkiessani tiesin, että reissuni päättyi nyt tähän. Tiesin, että polvella ei ajeta seuraavia 400-500km viidessä päivässä, sillä ei ajeta seuraaviin kansallispuistoihin. Siihen en kuitenkaan voinut jäädä haavojani parantelemaan, niin kuin kesällä olisin voinut tehdä. Oli pakko polkaista kotiin. Kotimatkasta ei ole paljon muuta kerrottavaa kuin se, että vitutti, ärsytti, oli epäonnistunut ja pettynyt olo, polveen sattui ja luulin, että en pääse koskaan kotiin. Viimeiset 40-50km tulin hampaita purren, lähes pelkästään vasemman jalan polkemisella, ylämäet taluttaen pyörääni. Kotona olin illalla ja väsynyt.

Siihen asti kunnes kaaduin, retki oli mitä mahtavin. Vaikka kaikkea tapahtui eivätkä kelitkään suosineet, reissusta jäi hyviä muistoja. Tämä reissu tuli nyt vain päätökseen aivan liian aikaisin. Ensi kerralla sitten...