My Journey To Happiness

Tour De Längelmävesi With Fatbike

syyskuuta 26, 2017

25.09.2017, aamu valkeni hyvin sakean usvan peittämänä. Lämpömittari näytti +4. Päiväksi oli kuitenkin luvattu hieno ja lämmin syksyinen kieli, kenties viimeinen. Söin aamupalaksi lautasellisen puuroa ja join teetä. Ennen lähtöäni, kävin juoksemassa koiran kanssa 7 kilometrin aamulenkin. Paikoin sumua oli niin paljon, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Ilmassa leijui vahva aamukosteuden tuoksu. Oli energinen olo.

Pääsin matkaan hyvissä ajoin ennen kello 11 aikaan aamusta. Sumu oli vielä paikoin vahvaa mutta rajoittui enää alaville maille, ilmassa oli reipas syksyn tuoksu. Kosteus on kuitenkin niin kova, että housuni keräsivät itseensä ilmassa leijuvan kosteuden. Matkani ensimmäiset kilometrit poljin pitkin vanhaa junaradanpohjaa, jonka varrella on sijainnut aikoinaan myös kivilouhimo. Entistä kivilouhimoa käyttävät nykyisin Motocross harrastajat, joiden hurjia hyppyjä olen joskus käynyt seuraamassakin. Hiekkainen maantie on vielä kosteudelta paikoin märkä, rastaat ovat jo kokoontuneet muuttoparviksi. Ilma on vielä viileä ja viimeistään nyt silmiini jääneet unihiekat ropisevat maahan.

Matkan varrella ohitan pienen kyläkoulun, jonka pihalla pienet lapset kovaäänisesti leikkivät. Ilmassa on lähes suuren urheilujuhlan tuntua. Käännyttyäni tielle 3260 alkumatkat saan pyöräillä läpi loivien nyppylöiden ja alamäkien, läpi kauniiden peltomaisemien, auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Pyörän lämpömittari näyttää +12. Muuta liikennettä ei juuri ole, muutama henkilöauto ajaa ohitseni, yhdestä vastaantulevasta autosta heilutetaan minulle. Lieneekö näky ollut niin huvittava. Yhdellä pellolla lukuisat joutsenet ja kurjet ovat sopusoinnussa valmiina lähtemään pitkälle muuttomatkalle, lieneekö heilläkin yhtä kova polte lähteä matkaan kuin itselläkin. Pysähdyn Rönniin, jossa sijaitsee myös legendaarinen Rönnin lava. Siellä ihmisten lanteita ovat käynyt vuosien varrella pyörittämässä mm. Irwin Goodman, Kaija koo,Yö, Eppu Normaali, Dingo, Danny sekä lukemattomat muut Suomi musiikin kirkkaimmat tähdet.

Jatkan matkaani ja ei mene pitkään, kun saavun Eräjärven keskustaan. Käyn paikallisessa kyläkaupassa täydentämässä eväitäni. Kaupassa on vanhan ajan humua, vanha mummo on jäänyt suustansa kiinni kaupan kassatädille, kaksi vanhaa pappaa miettivät kovaan ääneen mitä tänään söisivät. Kenelläkään ei tunnu olevan kiire minnekään, ei minullakaan. Muutaman kilometrin päässä Eräjärven keskustasta tulee jyrkkä ylämäki, hinkkaan mäen ykkösvaihteella ylös ja päälle päästyäni vaihdoin pitkät housut shortseihin. Lämpötila on jo lähes +15 mutta pipo pysyy vielä tiukasti päässä, ilman sitä päässä voisi tuntua tyhjältä.

Seuraavina kilometreinä maisema ei juurikaan vaihdu, ennen kuin saavun Längelmäveden Maljastensalmeen. Maljastensaaren yli menee silta, josta on upeat näkymät niin Längelmävedelle kuin Maljastensalmeen. On lähes tyyntä, järven pinta näyttää kauniilta auringon säteiden kimaltaessa veden pinnassa. Poljen vuonna 1846 valmistuneen puukirkon ohi. Maantie on hyväkuntoista eikä liikenteestä ole haittaa. Ohitan pellon, jossa kaksi peuraa ovat lounastamassa. Toinen kääntää katseensa minua kohti, ilmeisesti en ollut kovin pelottava ilmestys, koska jatkaa syömistä. Lämpötila edelleen nousee, hiki kastelee otsani ja laitan pipon pois päästäni.

Saavun Sahalahdelle. Keskustassa sijaitsevan marketin pihassa istuskelevat Sahalahden veikot, eikä kyseessä todellakaan ole jalkapalloseura. Saan paljon huomiota pyöräillessäni veikkojen ohitse, jotka parhaansa mukaan ottavat korjaussarjaa. Kukaan ei kuitenkaan uskalla sanoa mitään, seuraavat vain katseellaan. Seuraavat kilometrit ovat todella hyväkuntoista maantietä, jota on ilo ajaa. Matkallani silmiini osuu ”karvamatoja” jotka ylittävät tietä. Lyhyellä matkalla lasken niitä olevan lähes sata. Mikä pyhiinvaellus tai kansanvaellus madoilla tänään lienee olevan. Tämän lyhyen pätkän jälkeen niitä ei enää näy. Pieni kyykäärme kuitenkin tiellä oli aurinkoa ottamassa. Pysähdyin ja otin käärmeestä kuvia. Käärme ei selvästikään halunnut olla kuvattavana, vaan yritti monta kertaa purra mutta siinä onnistumatta. Jatkoin matkaa ja jätin Kyyn paistattelemaan auringossa, pyöräni lämpömittari näytti jo +20.

Kilometrien polkemisen jälkeen saavuin pelisalmelle. Tässä paikassa olen nuorempana käynyt useita kertoja kalassa isäni ja veljeni kanssa. Tarinat kertovat, että täältä saisi hyvin lahnaa mutta omat muistikuvani eivät tätä täydennä. Kalastamiseen täällä liittyi aina pieni jännitys, sillä siltojen kohdalla on kalojen rauhoitusalue ja näin ollen kalastaminen on kielletty tiettynä aikana. Koskaan emme kuitenkaan vaikeuksiin joutuneet. Pelisalmi on todella kivikkoinen kapeikko Längelmäveden Isoniemenselän ja Villikanselän välissä. Salmen poikki on valmistunut vuonna 1957 Kangasalan ja Kuhmoisten välisen maantien silta ja pengertie. Istun rantakalliolla, syön eväitäni ja kastelen varpaitani vedessä joka tuntuu jo viileältä. Aika tuntuu pysähtyvän, ilma on kesäisen lämmin ja tässä voisi istua pidempäänkin mutta matkantekoa on jatkettava.

Hyppään pyöräni selkään ja suuntaan kohti Kangasalan keskustaa mutta tätä ennen minun on noustava Kuohunharjun yli. Kuohunjärven päältä avautuu upea, suomalainen kansallismaisema yli Vesijärven. Harjun päältä on mukava lasketella alas kohti keskustaa. Pyöräilen hetken keskustassa, käyn kaupassa ja suuntaan takaisin kohti Kuohunharjua. Äsken niin mukava alamäki on muuttunut ikäväksi ylämäeksi. Polkeminen on kuitenkin kevyttä.

Lasken alas harjulta ja suuntaan pyöräni kohti alavia peltoja ja perinteisiä etelä-suomalaisia maisemia. Matkalla ohitan pieniä kyliä, lukemattomia peltoja, osasta on jo vilja puitu osassa se vielä seisoo pellolla. Tietä 58 on mukava polkea, liikennettä ei ole nimeksikään ja tienkunto on hyvä. Vaikka auringossa on vielä lämmin, huomaan kuinka syksy ja talvi lähestyy. Puiden lehdet ovat jo kellastuneet, osa jo tippunut, varjossa tulee viileä, ilmassa leijuu kosteus, tuoksuu syksyltä.

Viimeisillä kilometreillä tulee outo, äkillinen väsähtäminen. Jaloissani maitohapot huutavat apua, pohkeisiini särkee, polkeminen tuntuu pahalta. Ilmeisemmin en ole juonut tarpeeksi ja muutenkin evääni olivat aika laihat. Matkaa ei ole kuitenkaan paljoa, joten en jää jalkojani lepuuttelemaan vaan jatkan mankelin pyörittämistä. Poljen loppumatkan hampaita purien, jokainen kammenpyöräytys tekee kipeää. Päästyäni kotiin ilta on jo viileä, aurinko ei enää lämmitä. Syön iltapalan, venyttelen hetken jalkojani ja menen yhtä kokemusta rikkaampana nukkumaan. Päivälle tuli pituutta 101km.

Share |

Kesä 2017 Vol. 3.0, Last Paradise

elokuuta 29, 2017

61º60' N, 24º21' E. Tanhuanpää, Siitama. Tukikohtani koordinaatit, paikka jota koskaan ei pitänyt pystyä valloittamaan on nyt valloitettu, lopullisesti. Se paikka viedään minulta pois. Joudun luopumaan minun paratiisistani, paikasta jossa kuvittelin asuvani loppuelämäni, paikasta joka ei ollut vain kotini. Nyt, lähtölaskenta jonnekin on alkanut. Tämä on vanhan elämän loppu ja uuden alku.

Tiesin jo alkuvuodesta 2017, että vuosi tuo isoja muutoksia, tämä on vain yksi niistä. Tämä tarina sai alkunsa keväällä 2015 ja tulee päätökseen vain reilu kaksi vuotta myöhemmin. Voin palata siihen hetkeen laittamalla silmäni kiinni. Muistan kävelleeni alas pientä hiekkatietä...Aurinko paistoi ja oli lämmin päivä...

Pihassa minua odotti suunnaton vehreys, muistan ne puut, pensaat ja kaikki ne kukat jotka kukkivat valtoimenaan, sen hiljaisuuden ja luonnonrauhan, jonka pihaan saapuessa koin. Tiesin heti, tämä on minun Eden. Muistan ne joutsenen ja kurjen huudot, jotka kantautuivat kumpuilevilta pelloilta. Muistan sen järven, jonka pinta kauniina kimalteli peltojen takana. Näin itseni soutelemassa kesäisenä iltana järven selällä, talvella istumassa pilkillä. Muistan kaikki ne viinimarjapensaat ja omenapuut, joista kuvittelin tekeväni hilloa, mehua ja viiniä. Muistan sen pienen pellon, jossa kuvittelin kasvattavani perunaa, salaattia, kurkkua ja porkkanaa. Muistan sen luonnon tuoksun, joka ympärilläni leijaili. Sitä en unohda koskaan.

Muistan sen pihasaunan, jonka ensikertaa näin. Kuvittelin istuvani kynttilänvalossa joulusaunassa, jonka huuruisten ikkunoiden takaa näkyy luminen maalaismaisema. Muistan sen avolähteen, mielessäni kuvittelin saunan jälkeen sinne kastautuvan. Muistan sen suuren kallion saunan takana, jonka päälle rakentaisin kotamajan, josta olisi upea näkymä Siitamanlahden kumpuileville pelloille. Muistan sen nuotiopaikan, jonka ympärillä näin itseni istumassa nuotion rätistessä pimenevässä syys illassa. Muistan sen pienen kallion ulkovaraston takana, jonka päällä kuvittelin lampaiden kävelevän. Muistan sen kohdan, johon suunnittelin rakentavani pienen kanalan. Muistan kaikki ne lukuisat asiat, joita halusin paratiisiini rakentaa. Muistan nähneeni itseni suunnittelemassa ja valmistamassa omia tuotteitani, omassa yrityksessäni, omassa puusepänpajassa.

Muistan sen tunteen, sen mieleni vallanneen onnen, kun tiesin pääseväni kauas kaupungista, sen hälinästä ja sen vaaroista. Olin onnellinen, kun saisin elää mahdollisimman omavaraista elämää, rauhassa ja luonnon ympäröimänä. Halusin hidastaa elämääni, nauttia luonnosta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Tulen aina muistamaan sen savun tuoksun, joka saunan piipusta tuprahti puhumattakaan vasta leikatun nurmikon tuoksusta. Tulen aina muistamaan, kuinka hyvältä tuntui kantaa kaivosta saunaan vettä. Tulen aina muistamaan sen syksyisen pimeyden, kun miljoonat tähdet loistivat taivaalla. Tulen aina muistamaan sen, kuinka täysikuu valaisi talvella koko maiseman. Tulen aina muistamaan sen omenapuun, joka valkoisena kukki ja niiden mustaviinimarjapensaiden raikkaan tuoksun. Tulen aina muistamaan ne rauhalliset hetket, jolloin sain istua pihassa ja kuunnella luonnon ääniä.

Tulen aina muistamaan sen läheisen puron, jonka rannat kukkivat valtoimenaan rentukoita. Tulen aina muistamaan ne jylhät kalliot, humisevat männyt ja kumpuilevat pellot. Tulen aina muistamaan ne hiljaiset tiet, jotka pujottelivat metsien keskellä. Tulen aina muistamaan ne lukuisat metsäjärvet, jonka rannat vielä tyhjinä kaikuvat. Tulen aina muistamaan sen keväisen pikkulintujen konsertin. Tulen aina muistamaan sen rauhan ja hiljaisuuden. Tulen aina muistamaan sen tunteen, kuinka täällä aika pysähtyy. Tulen aina muistamaan sen torpan, jonka remontoin. Tulen aina muistamaan ne suunnitelmat, joita torppaan piti toteuttaa. Tulen aina ikävöimään sitä näkymää, joka torpan ikkunoista avautui. Tulen aina ikävöimään sitä tunnetta, joka pihaan tullessani aina minut valtasi. Tulen aina kadehtimaan niitä ihmisiä, jotka täällä Siitamassa saavat asua.

Minun tulee ikävä tätä paikkaa. Tämä oli minun viimeinen KOTINI suomessa, paikka jossa kaikki unelmani ja haaveeni romutettiin.

...........................

”Kuka lienee ensimmäisenä asettunut asumaan Siitaman kylään ja milloin tämä on tapahtunut, sitä tuskin aikakirjat kertovat. Rauhaisan paikan hän on löytänyt. Rauha antaa vielä tänäkin päivänä leimansa kylän elämälle. Ei tehtaiden kohinaa ja vihellystä, ei kolinaa ei hälinää, vain junan kaukainen ääni kuuluu, kun se ohi kiitäessään saa aikaan. Moni tilapäisesti paikkakunnalla oleskelevakin on ihastunut kylään, mutta vain siitamalalainen ymmärtää, mitä kaikkea siihen nimeen ja kylän erikoiseen tunnelmaan liittyy.

Ei tunne kukaan muu kuin siitamalalainen sitä tunnetta, mikä liittyy honkien huminaan, kun ne syysmyrskyssä kohisevat kallioiden rinteillä ja koko takamaa aivan kuin huokaa, ei tiedä miten hauskasti sydän sykähtää, kun kevätpuro lirisee kallion kolossa, puhumattakaan siitä riemusta, minkä käen heleä kukahdus ja pikkulintujen moniääninen kuoro koivikon keskellä saavat aikaan. Silloin ovat ojan pientareet keltaisenaan rentukoita ja mäet sinisenään sinivuokkoja.

Ei voi unohtaa kumpuilevia kallioita ja humisevaa takamaata joka tarjoaa mitä ihastuttavimmat retkeily, kalastus ja marjamaastot, eikä Muhojärven, Siitamanlahden ja Vesijärven rantoja, joihin valkovartinen koivu ja syksyn viljakuhilaat uneksuen kuvastuvat. Yhä uudestaan voi nähdä mielikuvissaan viehättävän näyn, joka aukeaa Takaveräjän ja Tanhuanpään tienoilta Siitamanlahdelle päin, voipa miltei tuntea syksyisen riihisavun ja kuivuvan pellavan tuoksun”

Ote kirjeestä Siitamalaisille, Enni Unkila, 10.11.1947.

Share |

Kesä 2017 Vol. 2.0, Route 66

elokuuta 25, 2017

Illalla 15. Toukokuuta vielä mietin, minne aamulla Fatbikella lähtisin. Mietin mielenkiintoisia eri reittivaihtoehtoja, lopulta päätin lähteä katsomaan, miltä keväinen Ruovesi näyttää. Oli luvattu kevään ensimmäinen lämmin päivä ja mies intoa täynnä.

Toukokuun 16:sta aamu valkeni upeassa, keväisessä auringon paisteessa. Heräsin virkeänä, linnut lauloivat. Kylmän kevään takia puissa ei kuitenkaan vielä nuppuja ollut, lumi sentään oli jo sulanut. Söin tukevan aamiaisen, pakkasin pyörääni tarvikkeita, joita saattaisin tarvita matkalla. Puin päälleni lämmintä vaatetta, sillä aamu oli auringonpaisteesta huolimatta hieman kolea. Täytin vesipulloni ja kello 9:50 nousin pyörän selkään ja matka kohti Ruoveden kaupunkia alkoi.

Ensimmäiset kilometrit ajoin hiekkatiellä joka yön jäljiltä vielä kostea. Ajoin suunnattoman hiljaa, sillä en halunnut heti ensimetreillä kurastaa selkääni takarenkaasta lentävästä kurasta. Päästyäni asfalttitielle pystyin nopeuttamaan matkantekoani, jota vain vastaantulevien rekkojen kova ilmavirta ajoittain hidasti. Liikennettä oli jo paljon. Ajoin vastaantulevien pientareella, sillä en halua ajaa niin, että autot tulevat takaa ohitseni. Aloin polkiessani seuraamaan autoilijoiden käyttäytymistä. Nähdessään pyöräilijän, useimmat autoilijat antavat hyvin tilaa pyöräilijälle, rekkakuskit eritoten. Huomasin kuitenkin, että taksit harvemmin antavat tilaa, he vain ajoivat kaistallaan välittämättä pyöräilijästä. Mieli oli virkeä ja matkanteko oli kevyttä, sillä ilmassa ei ollut juuri tuulenvirettäkään.

Jätettyäni Oriveden pölyt taakseni ja suunnaten kohti Ruovettä, autojen määrä väheni ja oli miellyttävämpää polkea. Hirsilästä käännyin Suomen Route 66:lle. Kantatie 66 on Orivedeltä, Virtain kautta Lapualle kulkeva kantatie. Tielle tulee yhteensä pituutta noin 180km. Jo parin kilometrin polkaisun jälkeen maisema muuttuu kauniiksi kangasmaastoksi. Tien kummallakin puolella seisoo korkeita, ylväästi seisovia mäntyjä upeassa kangasmaastossa. Tietä on hyvä polkea, sillä liikennettä on vähän, asfaltti on hyvää eikä isompia ylämäkiäkään juuri ole.

Poljettuani jo jonkun aikaa saavuin kohtaan, jossa on syvä rotko. Näin pohjalla auton raadon. Jätin pyörän tienviereen ja kävelen pohjalle ottamaan autosta valokuvia. Auto on seissyt jo vuosikymmeniä rotkon pohjalla, sen verran ajan hammas on siihen purrut. Noustessani mäkeä ylös olen astua kevät auringossa lämmittelevän kyyn päälle. Yritän tehdä käärmeen kanssa lähempää tuttavuutta, mutta kyy on toista mieltä asiasta ja luikertelee piiloon. Hypättyäni pyörän selkään seuraani liittyy iäkkäämpi mies joka kertoo olevansa nyt kevään toista kertaa pyörän selässä. Mies ihmettelee pyöräni isoja renkaita. Poljemme ja vaihdamme kuulumisia muutaman kilometrin matkan ennen kuin tiemme erkanevat toisiin suuntiin. Maisema pysyy edelleen pääsääntöisesti kangasmaastona.

Saavun Kallenaution Kestikievariin joka on Juupajoella Hyytiälässä sijaitseva kestikievarimuseo. Pysähdyn tienvarteen ottamaan taloista valokuvia. Sisälle en kuitenkaan mene. Osa paikalla olevista taloista on peräisin 1700-luvulta. Kallenautiossa on ollut asuintalo jo 1600-luvulla. Kuvat otettuani, syön pienen evään ja juon vettä. Samalla mieleeni virtaa ajatuksia, että millaista täällä on ollut asua 1600-1700 luvuilla, keskellä ei mitään. Ajat ovat niin muuttuneet.

Jatkan matkaa ja jo muutaman kilometrin päästä saavun Siikanevalle, jossa aikaisemmin on tullut käytyä. Siikaneva on Pirkanmaan suurin yhtenäinen suoalue ja maakunnan tärkein soidensuojelukohde. Siikanevalla on aikoinaan ollut myös lentokenttä. 1930- luvulla kenttää käytettiin varalaskupaikkana, toisen maailmansodan aikana kenttä oli Suomen Ilmavoimien käytössä sekä Ilmasotakoulu käytti sitä koulutuskenttänä. Sotien jälkeen kenttä toimi siviilikäytössä, kentällä pidettiin mm. useita purjelentoleirejä 1950- luvulla. Kentästä kaavailtiin 1950- luvun lopulla Ilmavoimien suihkuhävittäjille tukikohtaa. Nämä toteuttamattomat suunnitelmat johtivat siihen, että Siikakangas oli yksi Yhdysvaltain/Naton suunnittelemista ydiniskukohteista Suomessa 1950- luvulla, koska kentän epäiltiin päätyvän Neuvostoliiton ilmavoimien käyttöön. Alueelle on pystytetty lentokenttätoiminnan ja lentovarikon muistoksi muistomerkki.

Ohitan siikanevan pysähtymättä ja saavun jo hetkenpäästä Ryövärinkuopalle joka on pieni luonnonsuojelualue, ihastuttava pieni keidas keskellä karua metsikköä. Ryövärinkuopan nimi on tarinan mukaan saanut nimensä maantierosvoista, jotka väijyivät maantien kulkijoita piilossa syvän rotkon uumenissa. Kansalliskirjailijamme Zacharias Topeliuksellekin ryövärinkuoppa on tuttu paikka, kuten edellä mainittu Kallenaution kestikievarikin jossa 1830- luvulla nuori kirjailija useasti vieraili. Istuskelen hetken Ryövärinkuopalla ja juon vettä. Ajatuksiini tulee väkisinkin mielikuvia muinaisista maantierosvoista. Nyt kuitenkaan rosvoja ei näy, minne lienee menneet. Jatkan matkaa.

Saavun Jäminkipohjaan joka on rakennettu peltojen keskelle. Mieleni valtaa suuri apeus. Kuinka jostain paikasta voidaan rakentaa niin ankea ja tylsännäköinen paikka kuin Jäminkipohjan keskustasta. Kaunis maalaismaisema on pilattu pystyttämällä keskelle peltoa muutamia pahvilaatikon muotoisia, harmaita kerrostaloja. Olisi kiva tietää, mitä rakennukset hyväksynyt henkilö on ajatellut ja mikä on ollut taloja suunnitelleen arkkitehdin visio. Kummatkin ovat olleet ilmeisen päihtyneitä, selvinpäin tällaistä munausta ei varmaankaan olisi tapahtunut. Jatkan äkkiä matkaan pois tästä ankeudenpohjasta. Hetkenpäästä, jo pahimmat järkytykset selättäneenä, pysähdyn pellon reunaan, kauniiseen maalaismaisemaan syömään evästä. Jäminkipohja on jo lähes unohtunut.

Ruovedelle on enää matkaa noin 10 kilometriä. Kevyesti ja rauhallisesti polkien, nauttien kevätsäästä saavun Kautunvuolle, Kautun kanavalle. Kanava rakennettiin vuosina 1884-1885. Kanavan pituus on 160 metriä sekä syväys 2.4 metriä. Alunperin kanavassa oli kääntösilta, mutta se on nyt korvattu kiinteällä sillalla. Hetken aikaa katselen korkealta sillalta maisemia, pitkälle järvenselälle. Nyt viimeistään Jäminkipohjan ankeus on unohtunut mielestäni. Jatkan matkaa, ohitan vanhan huoltoaseman, joka edelleen henkii vanhanajan henkeä ja jo pikaisesti saavunkin Ruoveden keskustaan.

Suuntaan kohti paikallista elintarvikemyymälää, josta ostan täydennyksiä ajatellen kotimatkaa. Polkaisen marketista jyrkkää alamäkeä kohti Ruoveden laivarantaa toivoen, että satamassa oleva rantaravintola olisi ovensa aukaissut. Ovet olivat kuitenkin visusti lukitut. Jään kuitenkin istumaan rannassa olevalle penkille nauttien virvokkeita, evästäen ja musiikkia kuunnellen. On yllättävän lämmin, tarkenen istua shortseissa ja T-paidassa. Mieleni täyttyy mielihyvän tunteilla. Lokit huutavat takanani olevalla järvellä.

Eväät nautittuani ja virvokkeita maisteltuani päätin polkea katsomaan vielä Runebergin lähdettä. Tarina kertoo, että J.L.Runeberg, asuessaan Ruovedellä kotiopettajana, istuskeli joskus lähteen reunalla haaveilemassa. Siellä hän kirjoitti Lähteellä-laulun alkuperäiset ruotsinkieliset sanat. Itse en niin herkkiin aatoksiin päässyt ja suuntasinkin takaisin laivarantaan istuskelemaan, ennen kuin suuntasin takaisin kohti Orivettä.

Paluumatkan polkaisin samaa reittiä lähes suoraan Orivedelle. Siikanevan maisemissa pysähdyin juomaan ja hetkeksi istuskelemaan. Päästyäni lähelle Oriveden kaupunkia, tunsin päässäni kovaa kihelmöintiä ja ihoani alkoi särkemään. Pysähdyin ja tunsin kuinka suora auringonpaiste kupoliini oli saanut päälakeni palamaan. Loppumatkan joudun polkemaan huppu päässä, sekin teki silti kipeää. Viimeiset 25km oli epämukavaa polkea jatkuvan poltteen takia. Aurinko alkoi laskemaan ja ilma viilentymään mitä lähemmäksi kotia pääsin. Kotona, olo oli hyvä vaikka lopun pieni takaisku edelleen päässäni tuntui. Route 66 matkalle tuli pituutta rauhallisesti polkien 117.8km, 7 tuntia 20 minuuttia. Yöllä uni maittoi.

Share |

Kesä 2017 Vol. 1.0 Isojärven Kansallispuisto

elokuuta 14, 2017

Kesäkuun lopulla päätimme lähteä yhdessä veljeni kanssa kohti Isojärven Kansallispuistoa. Juuri tännehän minun piti jo aikaisemmin keväällä lähteä polkupyörällä, mutta pääsee sinne näin autollakin. Osasimme valita juuri oikeat päivät reissulle, sillä ilmat olivat todellakin kohdallaan.

Varustimme ”retkikuntamme” asianmukaisilla varusteilla ja varsinkin nestepitoisilla eväillä. Näillä juotavilla antimilla olisi varustanut isommankin retkikunnan, mutta parempi olla tarpeeksi, ettei lopu kesken, sillä nestehukkaan moni ihminen on jopa kuollut. Päästyämme autolla veneenlaskupaikalle Isojärven Kansallispuiston maisemiin, alkoi kanootin täyttäminen. Rehellisesti sanottuna oli hyvä, ettei paikalla ollut yhtään ihmistä katselemassa puuhiamme. Sen verran täyteen kanoottimme tuli, eikä kaikki tosiaan ollut leirivarusteita.

Hiljalleen lähdimme melomaan kohti mahdollista leiriytymispaikkamme. Alkumatkasta saimme hieman ikävän sivutuulen mutta jo noin puolen tunnin melomisen jälkeen, saimme seuraksemme myötätuulen jouduttamaan matkantekoamme, vaikka ei meillä todellakaan minnekään kiire ollut. Kanootista saimme katsella kauniita ja jylhiä kallio maisemia.

Aikamme melottuamme saavuimme laavulle, joka oli sen verran hyvin ”piilotettu” pienen kukkulan päälle, että emme sitä heti löytäneet. Sieltä teimme hieman täydennyksiä retkikuntaamme ja kanoottimme kantokyky alkoi hiljalleen olla käytetty. Jatkoimme matkaamme, kiertäen muutaman saaren päästyämme paikoille, josta uskoimme löytävämme hyvän ja rauhallisen paikan leirillemme. Taivas oli sininen, muutamia valkoisia pilviä lipui rauhallisesti taivaalla.

Saavuimme paikkaan, jossa on useampi pienempi saari mitä upeampine kohtineen. Valitsimme lopulta paikaksi saaren joka oli kallioinen, kapea ja pitkä. Sieltä löytyi varjoinen paikka, johon saimme helposti telttamme pystyyn. Nuotiopaikan rakensimme aivan rantaan, pienen kallion kupeeseen. Kalliolle paistoi aurinko aivan iltaan asti. Tämä oli meidän tukikohtamme seuraavien kolmen päivän ajan. Alkoi tavaroiden tyhjennys, aurinko paistoi, oli lämmin.

Saatuamme kanootin tyhjäksi päätimme lähteä katselemaan maisemia kanootin kyydistä. Hiljalleen meloimme, ympäri kauniiden saarien keskellä kirkkaiden vesien. Muutaman kerran jalkauduimme jylhille kivikoille ihmettelemään kaunista Suomen järvimaisemaa. Ajatuksenamme oli retkellä myös kalastaa mutta maisemien kauneus ja ympärillämme leijunut hiljaisuus vei voiton emmekä juuri ”kerinneet” kalastella. Nautimme olostamme.

Pitkään melottuamme päätimme palata takaisin leiriimme. Kaikki tuntui täydelliseltä mutta jo illemmalla retkikuntaamme kohtasi suuri katastrofi. Puhelimeni tippui järveen ja kaikki yhteystietoni, ottamani valokuvat valuivat ahdin valtakuntaan. Noh, sain olla hetken aikaa tavoittamattomissa.

Puhelimeni tippumiseen liittyy kuitenkin hauska tapaus. Koko päivän katsellessani upeita maisemia ja kirkasta vettä, mieleni teki mennä uimaan, enhän vielä ollut kastellut talviturkkiakaan. Vesi oli vain niin kylmää, että suonet varpaissa meinasi räjähtää, kun niitä vedessä liotteli. Istuessamme rantakalliolla, puhelin tippui kädestäni kalliolle ja pomppasi veteen, minä vaatteet päällä perässä. Vaikka sain hyvin nopeasti puhelimen rannalle oli jo myöhäistä, se oli rikki. Seisoin hölmistyneenä vaatteet päällä järvessä, märkänä kuin tiskirätti. Vesi ei tuntunut enää kylmältä ja se talviturkkikin tuli kastettua. Vaatteet vaihdettuani, istuimme iltaa nuotiolla ja lopulta nukahdimme telttaan kuunnelleen äänistä hienointa, hiljaisuutta.

Aamu meni hetken aikaa puhallellen ja aamupalaa tehdessä. Kohmelot voitettuamme hyppäsimme kanoottiimme ja aloitimme uuden päivän. Tänä päivänä löysimme paikan, jonka kumpikin tulemme muistamaan ikuisesti.

Kiertelimme ja kaartelimme kanootilla ympäri pienien saarien, välillä jaloitellen. Haimme jälleen täydennyksiä iltanuotiota varten läheiseltä laavulta. Istuskelimme saarissa ja mietimme syvällisiä. Oli kuumempi päivä kuin eilen. Vesikin tuntui lämpöisemmältä. Eilisen uimareissun johdosta rohkaistuin, heitin vaatteet rantaan ja pomppasin järveen uimaan, joka kieltämättä oli jo eilisestä hieman lämmennyt.

Jatkaessamme melomista kallioisten saarien lähettyvillä, lokit ja tiirat alkoivat tehdä hyökkäyksiä päällemme. Yksikään ”pommi” ei tällä kertaa päällemme osunut. Kovan metelin kymmenet linnut saavat kuitenkin aikaan. Ylitimme Isojärven selän ja saavuimme paikkaan jonka tulemme aina muistamaan.

Rantauduimme venevalkaman kohdalta. Ihailimme vanhaa valkamaa ja varsinkin sisällä ollutta vanhaa puuvenettä. Arvelimme veneen iäksi 1900 alkua. Löysimme kuitenkin veneen keulasta vuosiluvun 1814. Aloimme miettimään, mihin paikkaan olimme itsemme löytäneet.

Katsellessamme paikkoja saavuimme pirtin pihaan joka tässä vaiheessa ei vielä vaikuttanut mitenkään erikoiselta. Katolla oli kuitenkin tuuliviiri jossa oli vuosiluku 1834. Onneksemme pääsimme tutustumaan myös pirttiin. Sisällä meidät kohtasi niin uskomaton näky, jota en pysty sanoin kuvailemaan. Mielemme valtasi olo, kuin olisimme siirtyneen ajassa taaksepäin, aika pysähtyi täysin. Koskaan en ole päässyt vastaavaa näkemään ja tuskin koskaan uudestaan pääsenkään. Olo oli niin käsittämätön, että isoja miehiä alkoi melkein itkettämään. Tuvassa oli esineistöä niinkin kaukaa kuin 1700 luvulta. Tuvan sisällä tuoksui savu, lattiat, pöydät, tuolit ja esineet olivat kuluneet vuosisatojen aikana sileiksi. Ikkunat olivat meidän kokoisille alhaalla, ovet matalia. Ympärillämme oli lukuisia, erittäin vanhoja kalastusvälineitä, astioita sekä muita työkaluja. Se tunnelma jonka koimme, se näkymä minkä näimme, paloi ikuisiksi ajoiksi mieleemme ja verkkokalvoille. Tämä oli meidän loppuillan puheenaihe numero yksi.

Palattuamme illansuusta leiripaikallemme jatkoimme keskustelua päivän tapahtumista kera runsaiden eväiden, nauttien viimeisestä illasta ja kesäisestä lämmöstä. Nukahdimme telttaamme jälleen väsyneinä mutta onnellisina päivän tapahtumista.

Kummatkin yöt olivat hieman viileitä, varsinkin kun nukkuu ilman makuualustaa vasten kylmää maata. Aamulla herättyämme edessä oli perinteinen kohmelo joka pikaisesti kuitenkin helpotti. Varmuuden vuoksi otin kuitenkin pienet nokkaunet pusikossa ja nauttien aamun lämmöstä. Aamupalan jälkeen aloimme pakkaamaan tavaroitamme, joita nyt oli huomattavasti vähemmän kuin tullessamme. Niin kuin kaikki reissut, tämäkin, päättyvät joskus vaikka koskaan niin ei haluaisi. Aina haluaisi olla vielä yhden päivän ja seuraavankin. En halunnut pois, en halunnut takaisin ihmisten ilmoille. Mitä lähemmäksi pääsimme autoa, sitä epämiellyttävämpi olo minut valtasi. Tämä oli ihmisen parasta aikaa.

Share |

Pages

Elämässä eksynyt

Six Pack 200 Päivässä

200 minulle turhaa tavaraa

Tour De Längelmävesi With Fatbike

Kesä 2017 Vol. 3.0, Last Paradise

Kesä 2017 Vol. 2.0, Route 66

Kesä 2017 Vol. 1.0 Isojärven Kansallispuisto

Kirjoittajasta

Tykkää Facebookissa

Seuraa

Suosituimmat

Blogi arkisto

Blogitekstisuositus

Mikä on suhteesi liikuntaan?

SEURAA BLOGIA

Facebook

Suosituimmat

Instagram

Pages

Kirjoittajasta

Tykkää Facebookissa

Seuraa

Suosituimmat

Blogi arkisto

Blogitekstisuositus

SEURAA BLOGIA

Facebook

Suosituimmat

Instagram

Translate