My Journey To Happiness

Väliaikaraportti kuntoilusta

toukokuuta 11, 2017

Tammikuun alkupuolella aloin kuntoilemaan. Painoni tippui huimaa vauhtia ja kuntokin siinä samassa kohentui. Vaattetkin alkoivat taas mahtua ylleni. Maaliskuussa tein itselleni haasteen juosta 100 päivässä 1000 kilometriä. Nyt olen ylittänyt haasteen puolivälin. Tässä hieman tuntemuksia alkuvuoden menostani.

Alkuvuodesta aloitin pitkästä aikaa taas kuntoilun. Se mistä päätökseni siihen syntyi, en tiedä. Ehkä se oli ärsyyntyneenä tekemäni päätös, että alan liikunnalla poistamaan pahaa oloani, ehkä ne muutamat ylimääräiset kilot alkoivat ärsyttämään. Vaattetkin taisivat kiristää, ehkä se oli hetkellinen aivohäiriö. Häiriö mikä laittoi minut juoksemaan ja nostelemaan kahvakuulia. Tiedä häntä, mutta nyt ollaan kuitenkin siinä vaiheessa, että liikunnasta on taas tullut minulle päivittäinen asia josta saan mielihyvää. Nyt se on yksi osa elämänmuutostani.

Hämärästi muistan Tammikuun alkupuolella nousseeni vaakaan, vaaka näytti silloin lukemaa 92.6kg. En ollut koskaan painanut niin paljoa. Maaliskuun loppuun painoni oli tippunut jo noin 10 kiloa. Tänään 11 pv. Toukokuuta, vaaka näyttää lukemaa 80.6kg. Painoa siis tippunut yhteensä mukavat 12 kiloa. Sen eteen on kyllä tehty työtäkin. Painoni näyttää nyt ainakin hetkeksi tasoittuneen näihin lukemiin.

Maaliskuun loppupuolella tein itselleni haasteen, 100 päivää / 1000 kilometriä. Olen pysynyt tavoitteessani ja näillä näkymin haaste tulee onnistumaankin. Ensimmäisten päivien aikana olo oli kuin varsalla, joka pääsee talven jälkeen ensimmäisen kerran laitumelle. Intoa oli juosta, vaikka vauhti ei päätä huimannut. Juoksin, kävelin, juoksin ja taas kävelin. Kuntoni ei yksinkertaisesti riittänyt juosta pidempää matkaa kerralla. Juokseminen oli epämiellyttävää, raskasta etenemistä läskien löllyessä.

Kuukausi sitten lonkat vihoittelivat eikä nilkatkaan olleet täysin kunnossa. Nyt murheet ovat kuitenkin tasoittuneet ja viisi kilometriä menee alle 25 minuutissa. Juokseminen on kevyempää ja rullaa jo aika hyvin vaikka ei se vieläkään mitään lentoa ole. Suunta on kuitenkin oikea. Nyt varsamainen intoni on tasaantunut, menosta on tullut enemmänkin junamaista. Lähden juoksemaan ja palaan takaisin juosten. Kuntoni on selkeästi kohentunut mikä on ollut ilo huomata.

Fat bikella olen yleisesti polkenut noin 20-30 kilometrin lenkkejä, muutamia 60-70 kilometrin polkaisuja. Alkuun jalat olivat hapoilla, ensimmäisen pidemmän lenkin jälkeen muusina. Polkaisuni ovat kuitenkin muuttuneet kevyemmiksi ja nautin pyöräilystä. Nyt kelien pikkuhiljaa parantuessa, polkaisunikin tulevat pidentymään.

Mikä on väliaikaraportin tulos: Olen tänään tyytyväisempi siihen, minkä kuvajaisen peili antaa. Koen olevan energisempi ja sporttisempi, mieleni on hieman valoisampi. Enää ei ole oloa, että pyörinkö vai kierinkö kun kuljen eteenpäin. Miestissit eivät enää hölsky juostessa. Vaatteet mahtuvat paremmin päälle eikä ne farkutkaan enään kiristä. Itsetuntoni on ehkä hieman kohentunut samoin myös Aerobinen kuntoni. Jaksan huomattavasti enemmän toistoja kuin aikaisemmin. Juokseminen, pyöräileminen ja ylipäätänsä liikkuminen on paljon kevyempää, helpompaa ja irtonaisempaa kuin alkuun.

Olen onnellinen siitä mahdollisesta aivohäiriöstä, joka eräänä Tammikuun pimeänä iltana päähäni tuli. Onnellinen siihen ärsytyksen oloon, hetken mielijohteeseen, joka laittoi minut taas liikkumaan.

Share |

”Finnish Citizen”

toukokuuta 10, 2017

Mitä on suomalaisuus? Mitkä ovat niitä asioita, jotka tekevät suomalaisesta suomalaisen, minustakin? Olenko pohjimmiltani edes suomalainen vaikka Suomessa asunkin vai kuuluisinko ajatuksineni kenties jonnekin muualle? Tekeekö passin teksti ”Finnish citizen” minusta suomalaisen? Tekeekö puhumani kieli, vanhemmiltani saadut geenini minusta suomalaisen? Miten ylipäätänsä voidaan määritellä suomalainen ihminen ja pitääkö stereotypiat suomalaisista paikkansa?

Itse 37- vuotta Suomessa asuneena ja tänne pimeään pohjolaan syntyneenä, olen usein saanut kuittailua siitä, miksi en pidä Suomesta tai miksi en koe Suomea omakseni? Saanut kuittailua siitä, miksi minun pitää olla erilainen, miksi en voi olla normaali suomalainen niin kuin muutkin? Mikä on normaali? Pitääkö kaikkien ihmisten olla normaaleja, kuulua siihen yhteen tiettyyn lokeroon? Vaikka passissani lukee ”Finnish citizen”, pitääkö minun automaattisesti tykätä asua Suomessa, pitää suomalaisesta kulttuurista, mämmistä, juhlia itsenäisyyspäivänä tai kannattaa Suomen jääkiekko maajoukkuetta?

Minä en tykkää mämmistä, en kannata Suomen jääkiekko maajoukkuetta meneillään olevissa jääkiekon MM-kisoissa. En ole koskaan Suomea kannattanutkaan. Aikoinaan kannatin suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa, nyt tuon mahtavan valtion hajottua, Venäjää. Vastoin suomalaisuutta, olen aina ihannoinut itäistä naapuriamme. Kuinka paljon siitä meille edelleen toitotetaan, että ”ryssät” sitä ja tätä. Tätä aivopesua on jatkunut koko Suomen itsenäisyyden ajan, sukupolvelta toiselle. Venäjällä on 144 miljoonaa ihmistä. Ovatko kaikki; epärehellisiä, varastelevia, huonokäytöksisiä, laiskoja, sotahulluja, naiset horomaisia ja pinnallisia?

Mitä Suomi minulle merkitsee? En koe kansallisylpeyttä niin kuin useimmat muut kokevat, en juhli Suomen itsenäisyyttä itsenäisyyspäivänä. En käytä Suomi lippistä, en juokse suihkulähteisiin jos Suomi voittaisi mestaruuden, en osallistuisi kansanjuhlaan. Minulla ei ole sellaista kansallistunnetta, että haluaisin henkeni uhalla puolustaa synnyinmaatani. Suomi on minulle maa, jossa ihmisenä asun, ei muuta. Poikani kysyi minulta joitain päiviä sitten, mitä tekisit jos syttyisi sota? Vastasin, että me lähdettäisiin Suomesta pois, kauas hulahulasaarelle josta meitä ei löydettäisi.

Suomessa on kuitenkin paljon asioita joita arvostan, puhdasta luontoa, erämaita joissa voi vapaasti liikkua ja nauttia luonnon antimista. Täältä löytyy hiljaisuutta, puhtautta ja täällä on ainakin vielä turvallista. Sosiaaliturva, hyvä koulutus ja terveydenhuolto. Paljon hyviä ja arvostettavia asioita. Täällä kaukana pohjoisessa, tuhansien luonnonkauniiden järvien rannalla, kaikilla ei ole kuitenkaan hyvä olla. Elämässä voi tapahtua asioita, jotka muuttavat elämäntilanteita, asenteita ja ajatusmaailmoja. Muutokset voivat saada aikaan sen, että kaikki eivät koe maata omakseen, tasa-arvoiseksi, hyvinvoivaksi maaksi jossa kaikki ihmiset ovat onnellisia. Kaikille Suomi ei ole paratiisi pohjoisessa. Vaikka on syntynyt Suomeen, sydän voi olla silti jossain muualla.

Muistan erään kauppareissun suureen markettiin. Istuskellessani penkillä seurailin ihmisiä, kuuntelin heidän puheitaan, radiosta soi suomalainen musiikki. Itselleni tuli outo olo, epämiellyttävä olo, tunsin jostain syystä itseni vieraaksi ja ulkopuoliseksi. Sitä oloa, joka minut valtasi on vaikea kuvailla sanallisesti mutta voimakkain tunne oli, että minun pitäisi päästä täältä pois.

Olenko syntynyt Suomeen ulkomaalaisena suomalaisena?

Share |

Hidasta vauhtia, löydät itsesi

toukokuuta 05, 2017

Share |

Läskipyörällä Kangasalle

toukokuuta 02, 2017

Tänään oli tarkoituksena polkaista läskipyörä Kuhmoisiin, Isojärven Kansallispuiston maisemiin. Siellä ei ole koskaan tullut käytyä vaikka muita kansallispuistoja on tullut kierrettyä, eniten Seitsemisen ja Helvetinjärven Kansallispuistoissa. Suunnitelmat muuttuivat, joten päätinkin vain polkaista Kangasalle. Isojärven Kansallispuisto sai siis vieläkin odottaa.

Pyöräilykeli oli mitä mainion. Auringon paistetta pilvettömältä taivaalta ja asteita kertynyt mukavasti +10. Ensimmäiset viisi kilometriä matkasta kuljin kumpuilevan hiekkatien, läpi kauniiden järvi ja peltomaisemien. Onneksi hiekkatie oli jo täysin kuivunut, jota oli nyt kevyt polkea. Vielä muutama päivä sitten, tie oli pehmeää kuravelliä. Saavuttuani ensimmäiseen pieneen kylään, tie muuttuu asfaltiksi. Ponsantie Oriveden ja Kangasalan välissä pujottelee upeiden, Suomalaisen maalaismaisemien halki joka kuitenkin vielä odottaa lopullista heräämistä kauneimpaan loistoonsa. Reipasta menoani hidasti vain ajoittain kova vastatuuli.

Paikoin maatalojen isännät olivat jo traktoreillaan pelloillaan, kissat vaanivat heinikossa hiiriä ja myyriä. Pikkulinnut laulavat taukoamatta, ajoittain kuuluu joutsenten ja kurkien ylväitä töräytyksiä. Hevoset ovat jo laitumellaan, sinivuokot täyttävät rinteitä. Kevään tuoksu on jo ilmassa, joku oli ilmeisesti soutuvenettäänkin jo tervaillut. Järvet ovat vapautuneet jääpeitteestään ja kimmeltävät kauniisti auringon paisteessa.

Olen löytänyt uudestaan ”vanhan harrastuksen”, pyöräilyn. Tämä on pyöräilyssä juuri sitä hienointa, näkee ja kokee asiat aivan eri tavalla kuin autosta tai moottoripyörästä. Vaikka matkan teko on hidasta, raskasta ja maitohappohyökkäykset vihlovat lihaksia painaessa vastatuulessa ylämäkeä ylös. Autolla ei pääse kokemaan samanlaisia asioita. Ei haista hevostallien ympärillä leijuvaa paskan hajua tai sitä tervattua venettä, ei kuule lintujen laulua, ei tunne poskilla tuulenvirettä, ei näe niitä kissoja vaanimassa hiiriä pelloilla tai näe lintuja kevät puuhissa.

Perille päästyäni istahdan kahvilaan nauttimaan teen. Lepuuttelen jalkoja, nautin auringon paisteesta, katselen kiireisten ihmisten touhuja. Kaikilla tuntuu olevan kova kiire jonnekin, itselläni ei ole. Kahvilaan saapuu myös iäkäs nainen ja hetken perästä iäkäs mies. Kummatkin tilaavat kahvin. Kukaan ei puhu mitään. On rauhallinen hetki.

Hyppään satulaan ja polkaisen samaa reittiä takaisin. Tulomatkalla ihailin puhdasta Suomen luontoa. Paluumatkalla tarkkailin kuitenkin hieman tarkemmin tienvierustoja. Järjetön määrä roskaa! Löytyy kaljatölkkejä, viinipulloja, pahvisia kahvimukeja, roskapusseja, makkarapaketteja sekä karkkipusseja. Mutta mitä näkyy kaikkein eniten? Tupakantumppeja sekä tupakka-askeja. Ajoittain askeja on metrin kahden välein. Tupakoivat siis saastuttavat omien keuhkojensa lisäksi armotta myös luontoa. Kiitos katupartiolle, jotka kohta taas lähtevät tienvarsia siivoamaan!

Joku ystävällinen henkilö oli matkanvarrelle tuonut myös mikron. Lieneekö ajatellut pyöräilijöitä tai muita kulkijoita, jotka voisivat tauoillaan lämmittää ruokaansa. Harmi kun itselläni ei ollut mitään lämmitettävää mukana.

Paikoin pellot jo vihertävät, jään hetkeksi katselemaan kaunista maisemaa. Kauempana taivaalla liitelee pienehkö haukka. Huomaan pellon reunassa kaksi pupua, lieneekö liitelevästä haukasta uhkaa pupuille. Rentouttava hetki lämmittävässä auringon paisteessa. Polkaisen loppumatkan rauhallisesti kotiin. Kangasalan reissun pyöräily osuudeksi tuli 4 tuntia ja 65km.

Share |

TARINA KALASTAJASTA JA LIIKEMIEHESTÄ

huhtikuuta 28, 2017

Share |

Reply 24/7

huhtikuuta 28, 2017

Share |

huhtikuuta 13, 2017

Share |

Onni löytyy kuluttamisesta?

huhtikuuta 11, 2017

Löytyykö onni kuluttamisesta? Kävelet kaupassa ja huomaat ihanan astian, hetken aikaa hypistelet sitä kädessäsi, kääntelet sitä, ihailet sen kauneutta, teet pikaisen päätöksen sen ostamisesta. Istut sohvalla ja katselet tv:tä, mainokset alkavat. Siellä mainostetaan uusinta tv:tä jossa on kaikkia hienoja ominaisuuksia. Sinulle herää halu, minäkin tarvitsen tuollaisen vaikka hienosti se vanhasikin vielä toimii, sillä näithän juuri kyseisen mainoksen toimivasta televisiostasi. Koetko onnellisuuden tunteen, kun saat ostettua itsellesi uusia tavaroita, kenties juuri sen uuden television vaikka vanhassakaan ei mitään vikaa ole? Tuletko onnelliseksi ostaessasi uudet kengät, vaikka kaapistasi löytyy jo kymmenen muuta paria kenkiä? Voisiko rikki menneen tavaran korjata vai pitääkö ostaa heti uusi? Tämä länsimainen kapitalistinen kulutusyhteiskunta, johon suomalainenkin yhteiskunta mukaan luetaan, on sairaus maapallolle.

Valitettavasti nyky-yhteiskuntamme perustuu kuluttamiseen ja rahan kiertoon. Kuluttaminen on nykyihmiselle itsestään selvyys. Me haemme tyydytystä, hyväksyntää ja etsitään jopa elämäntarkoitusta tavaroilla, kuluttamisella ja erilaisten palveluiden kautta. Mielestäni päättömintä tässä on se, että suurella kulutuksella ja omaisuudella mitataan jopa hyvinvointia ja menestystä, luokitellaan ihmiset eri luokkiin. Tässä yhteiskunnassa eläville on menestyksekkäästi opetettu jo pienestä pitäen, että raha on tavoittelemisen arvoista ja se on kaiken mittari. Miten ihan oikeasti maailma on tässä pisteessä? Miten ihmisistä on tullut ajansaatossa tällaisia? Tiedän, että ainahan ihmiset ovat halunneet valtaa, rahaa ja sitä kautta omaisuutta ja aina vain isompaa ja hienompaa yms... Aina on ollut luokkajaot ja aina niin varmasti myös tulee olemaan. Länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa tämä kulutushysteria on vain lähtenyt lapasesta aikaa sitten.

Hauska esimerkki joka itselleni tapahtui muutama kuukausi sitten. Autostani meni pakoputki poikki. Soittelin korjaamolle, josko siellä olisivat ystävällisiä ja hitsaisivat pakoputken kiinni sillä se oli helposti hitsattavissa. Korjaaja tokaisi puhelimessa, että ei nykypäivänä nykypakoputkia hitsailla. Ennen niin tehtiin, osta uusi putki ja tuonne tänne niin asennamme sen. En ostanut, en vienyt.

Ajoittain tuntuu, että pääasia nyky-yhteiskunnassa on se, kunhan sinulla on rahaa mitä kuluttaa. Kuluttamalla saat pönkitettyä itsetuntoasia ja koet kuuluvasi parempaan luokkaan. Saat ostettua muodikkaita vaatteita, näytät paremmalta. Muut ihmiset arvostavat sinua enemmän, saat huomiota. Tällä kulutuksella saavutat ”tasa-arvoisuuden” muiden ihmisten keskuudessa. Tekevätkö muka muodikkaat vaatteet ihmisestä haluttavamman, paremman tai olet tasa-arvoinen muiden kanssa? Äidin ja isin pikku prinsessatyttäret ja pojat puetaan uusimman muodin mukaan, jotta olisivat hyväksyttäviä ikäluokkansa keskuudessa, ostetaan uusimmat puhelimet koska muillakin on.

Ollessani itse pieni, kaverisynttärit pidettiin kotona minne tuli pari kaveria. Koristeina oli muutama ilmapallo, tarjottavana taisi olla kakku ja ehkä muutama karkki. Me leikittiin ja pidettiin kivaa, se riitti. Se oli synttärikutsun tarkoitus, pientä syötävää ja kaverien kanssa leikkejä. Ei kukaan mitään lahjoja tuonut, ei niitä osannut edes odottaa. Mutta nykyään. Synttäreitä pidetään huvipuistoissa, HopLopeissa, käydään elokuvissa ja syödään ravintoloissa, kaikkien on tuotava myös lahjuksia. Tarjotaan aina vain enemmän, enemmän elämyksiä, isompaa ja mahtavampaa, ei kelpaa enää synttärit kotona, kakku ja ilmapallot. Tämä on tätä kulutus- ja elämyshakukulttuuria, jota opetamme lapsille jo pienestä pitäen.

Nykyinen kulutusyhteiskuntamme velvoittaa meidät tekemään ja kuluttamaan rahaa mahdollisimman paljon, yhteiskuntamme jopa vaalii tietynlaista materialismia. Pukeudut statuksesi mukaan, ostat (siis otat velkaa) muutaman kuukauden välein, jotta saat uusimman älypuhelimen. Tämä kaikki kuluttaminen perustuu siihen, että ihmiset pidetään tyytymättöminä, uskotellaan ihmisille ongelmia tai tarpeita, joita ei edes ole tai jotka hyvin harvoin ovat ongelmia tai tarpeita. Mainosten tehtävänä on mainostaa näitä, lisätä ihmisten tyytymättömyyttä ja tarjota tekemäänsä ongelmaan ratkaisua ja mahdollisuutta korjata epäkohdat. Niin väärin, mutta täytyy kyllä myöntää, että mainostoimistot osaavat kyllä asiansa.

Minä en näe tätä kulutusyhteiskuntaa tai elämyshakuista yhteiskuntaa kovinkaan viisaana yhteiskuntana jossa ajatellaan asioita pitkällä aikavälillä. Näen kulutusyhteiskunnan yhteiskuntana, jossa kaikki haluavat mahdollisimman hienoa ja paljon, nyt ja heti. En näe sitä yhteiskuntana, joka ajattelee asioita tarpeeksi myös tulevien sukupolvien näkökulmasta. Maapallolla ei ole resursseja loputtomiin, itseasiassa maapallon kestokyky tuli tiensä päähän jo vuonna 1986 jonka jälkeen kulutus on vain kasvanut hurjempaa vauhtia.

Nyky-yhteiskuntamme pyrkii kuluttamaan niin paljon, niin kauan kuin on mahdollista, niin kauan kuin mitään kulutettavaa on olemassa. Se pyrkii kuluttamaan enemmän ja enemmän, yhä kasvavalla vauhdilla. Nyky-yhteiskuntamme pyrkii järjettömään tehokkuuteen, maksimaaliseen voittoon ja tuotantoon keinoilla millä hyvänsä. Ei ole tarkoitus ympäristöystävällisyyteen, luonnonmukaisuuteen, puhtaaseen luontoon tai elämän jatkuvuuteen. Raha on se joka ratkaisee.

Jos me ihmiset haluttaisiin, me voisimme elää tällä maapallolla niin paljon paremmalla tavalla. Paremmalla tavalla, joka jättäisi myös paremman maapallon lapsillemme ja niiden lapsenlapsille.

Share |

Mikä on suhteesi liikuntaan?

maaliskuuta 30, 2017

Minkälainen on sinun suhteesi liikuntaan? Liikutko mielestäsi tarpeeksi? Onko liikkumisesi jäänyt vähemmälle lapsuus ja koululiikunnan loputtua? Haluaisitko liikkua enemmän mutta motivaatiota ei löydy? Miksi niin moni ihminen menettää mielenkiinnon liikuntaa kohtaan tullessaan aikuisikään vai oliko se koululiikuntakin jo pakkopullaa? Miksi vain osa ihmisistä on kiinnostuneita terveydestään ja liikunnasta? Voiko se olla pelkkää laiskuutta vai välinpitämättömyyttä? Ei hätää, koskaan ei ole liian myöhäistä, aina on mahdollisuus aloittaa liikuntaharrastus. Ensiaskel on aina se vaikein mutta se on ainoa keino ottaa se toinen askel.

Lapsena olin tosi aktiivinen liikkumaan ja innostunut osallistumaan kaikkeen. Olen onnekas siinä suhteessa, että olen sitä syntynyttä sukupolvea, joka sai lapsena vielä olla lapsi. Sain viettää lapsuuteni ulkona touhuten ja leikkien. Ei ollut kännyköitä, ei ollut nettiä, pelikoneetkin alkoivat tulla hieman myöhemmin. Vaikka pelikoneen myöhemmin sainkin, enemmän vietin aikaani ulkona kavereiden kanssa leikkimässä, pelaamassa pallo ja jääkiekkoa. Puhelinkin löytyi mutta se oli mallia lankapuhelin. Radioasemia oli pari hassua ja TV kanavista puhumattakaan. Välillä oikein kauhulla seuraan tätä nykymenoa josta hyvän käsityksen saan omien lasteni kautta. En voi olla vertaamatta sitä omaan lapsuuteeni jonka koen olleen huolettomampi ja liikunnallisempi vaikkakin nykypäivänä nuorilla on enemmän valinnanvaraa harrastuksiinsa kuin ennen. Juttelin yksi päivä vanhimman poikani kanssa, kysyin että haluaisiko se pyytää kaveriansa yökylään. Hetken juteltuamme kysyin, että mitä tekisitte. Poika vastasi; pelattaisiin kännyköillä. Niin just... Usein toivonkin, että vanhat ajat palaisivat.

Olin itse aina osallistumassa pihapeleihin vaikka en ollutkaan mitenkään erityisen lahjakas liikkumaan. Talvella pelattiin jääkiekkoa, välillä aamusta iltaan. Joskus vanhemmat saivat tulla hakemaan illalla pois kentältä, kun piti siirtyä iltatoimiin. Kesällä pelattiin jalkapalloa, pesäpalloa, tennistä ja yleisurheilua unohtamatta. Pyöräiltiin, käytiin uimassa ja yhteen aikaan keihäänheitto oli minulla tosi kova juttu. Muistan mökillämme tehneeni leppäkeihäitä, kuvittelin niiden olevan oikeita Orbit keihäitä. Juoksin pitkin peltoja heittämässä keihästä ollessani mielikuvissa Seppo Räty ja Jan Zelezny Barcelonan 1992 olympialaisissa. Monet kerrat tuli heitettyä keppiä Hervannan yleisurheilukentällä ja Vehmaisten urheilukentällä, haaveilin keihäänheittäjän ”urasta”. Vaikka äsken kerroin, että en ollut erityisen lahjakas liikkumaan mutta täytyy myöntää, että keihäänheittossa minulla olisi ollut kykyjä päästä minne vain. Sen verran hyvin keppi lensi, vanhempanakin. Minusta ei tullut Seppo Rätyä.

Perheessäni jääkiekko on ollut aina suuressa roolissa, lähinnä isoveljeni pelaamisen takia. Olen viettänyt lapsuudessani mielettömän määrän tunteja pihapeleissä, jäähalleissa, seuraten ja olleeni mukana veljeni peleissä ja reeneissä. Näistä innostuneena itsekkin hetken pelasin jääkiekkoa maalivahtina, kuvitelmissa olin kuin Jukka Tammi, räpylä käteni oli nopeampi kuin kobra ja heitin ”lättyjä” toiseen päätyyn, luistimeni eivät kuitenkaan kantaneet kovinkaan pitkälle. Minusta ei tullut Jukka Tammea.

Innostuin nyrkkeilystä, lähinnä vuonna 1986 ilmestyneen Rocky 4- elokuva johdosta. Se elokuva teki pieneen poikaan lähtemättömän vaikutuksen. Muistan katselleeni sitä VHS- kasetilta joka oli vuokrattu R-Kioskilta. Lopulta rohkaistuin ja kysyinkin vanhemmiltani saisinko alkaa harrastamaan nyrkkeilyä. Luvan saatuani muistan löytäneeni itseni Hervannan vapaa-aikatalon nyrkkeilysalista isojen nyrkkeilysäkkien ja hanskojen keskeltä. Lopulta se reenaaminen ei tuntunutkaan niin kivalta kuin elokuvassa näytti, minusta ei tullutkaan Ivan Dragoa, vaikka niin halusinkin.

Kaikkein hauskin tarina lienee liittyvän pesäpalloon. Muistan olleeni aina luokasta se kuka löi pallon pisimmälle. Hervannan Sanomissa oli aikoinaan ilmoitus, jossa haettiin harrastajia pesäpalloiluun. Ilmoittautuminen oli Hervannassa Ahvenisjärven kentällä, sain vanhemmiltani joitain markkoja ilmottautumiseen mukaan, sillä kentällä oli muistaakseni makkaraa ja pillimehua myytävänä. Reippain, päättäväisin mutta hieman pelokkain askelin lähdin kävelemään kohti Ahvenisjärven kenttää, kohti ilmoittautumista. Matkalla pelkoni voitti minut, päätin mennä kioskille tuhlaamaan saamani rahat karkkiin. En koskaan päässyt ilmoittautumiseen asti, eikä minusta tullut Toni Kohosta.

Ammattikoulun alussa muistan olleeni jo painoindeksiltään hieman ylipainoinen eikä liikkuminen ollut enää niin kevyttä kuin aikaisemmin. Päätinkin päästä karkeilla ja muilla herkuilla hankkimistani rasvoista eroon ja aloin liikkumaan aktiivisemmin ja liikunnasta tuli säännöllisempää. Mistä tämä kipinä sitten syttyi, en tiedä, ehkä ne tytöt oli yksi syy. Liikkuminen tapahtui lähinnä pyöräillen, juosten ja metsässä kulkien. Pisimmät, päivän kestäneet pyörämatkat olivat 60-80km pitkiä. Joinain päivinä kuljin n. 20km koulumatkani pyörällä. Ammattikoulun lopulla liikkuminen oli jo lähes pakonomaista ja liikkuminen tuntui tosi hyvältä.

Aloin enemmän juoksemaan. Muistan joskus tehneeni itselleni motivaatiolapun. Paperissa luki näin; ”Jos et käy tänään lenkillä, huomenna menet kaksi kertaa”. Tämä ”pakotti” minut käymään lenkillä joka päivä, enhän halunnut juosta seuraavana päivänä kahta lenkkiä. Tämä systeemi toimi minulla. Muistin kuitenkin pitää myös lepopäiviä. Juokseminen alkoi tuntu kevyemmältä. Ajoittain muistan menoni olleen kuin juna olisi mennyt eteenpäin.

Painon tippuessa aloin käymään myös kuntosalilla. Alkuun tämä oli epäsäännöllistä käymistä mutta huomatessani kehityksen, se muuttui säännöllisemmäksi. Aloin reenaamaan kovempaa. Vietin salilla aikaani yhä enemmän ja enemmän. Siitä tuli silloin iso osa elämää. Muistan eräät treffitkin, jotka jätin välistä reenin takia. Ensimmäinen vuosi kaksi meni yleisesti kaikkia kehon osia reenatessa mutta lopulta innostuin penkkipunnerruksesta. Panostin tähän kaikkeni. Lukemattomat tunnit hinkkasin penkkiä, tein todella kovia reenejä. Reenasin EM- ja MM kultamitallistin kanssa/hänen opeilla. Muistan yhden kaverin joskus ihmetelleen, kuinka nostan penkistä omaan painooni nähden noin paljon rautaa. Toinen vain tokaisi, että ei ihme kun päivästä toiseen penkkipunnertaa. Lopulta aloin olemaan nuorten, alle 23v- EM- tason punnertaja omassa painoluokassani mutta sitten selkäni pamahti ja se oli sitten siinä. Moneen vuoteen en pystynyt salille.

Lopulta, useamman vuoden jälkeen selkäni alkoi olemaan kunnossa. Aloitinkin hiljalleen saliharjoittelun mutta se ei tuntunutkaan siinä vaiheessa hyvältä. Tulokset olivat tippuneet niin paljon, että ei ollut isompaa motivaatioita aloittaa kaikkea ihan alusta. Suoraan sanottuna vitutti kun pientä sikaa jouluaattona. Vuosien työ ”hukkaan”. Ranteetkin kiusoittelivat. Salilla kävin ja lenkillä mutta useampi vuosi meni liikunnan osalta lähinnä eläkepäiviä vietellen. Reenaaminen oli lähinnä pienillä painoilla ilottelua, koska en uskaltanut/kyennyt enää isoimmilla painoilla reeniä tekemään.

Muutama vuosi sitten aloin taas liikkumaan enemmän huomatessani, että painoa alkoi hiljalleen kertymään. Kävin lenkillä, nostelin kahvakuulia mutta en kuitenkaan käynyt salilla. Muistan eräätkin kerrat juokseneeni kuumana kesäpäivänä, täydessä varustuksessa, pitkähihaiset ja tuulipuvut päällä pitkin lenkkipolkuja rasvaa polttaessani. Kovimmat reenit otin Hervannan hyppyrimäellä. Juoksin hiekkaista laskettelurinnettä ylös ja alas, juoksin hyppyrimäen rappusia ylös alas. Parhaimmillani selässäni oli yli 40kg painoja kun runttasin rappusia ylös! Iso reppu minne ahdattu pari kahvakuulaa ja muuta täytettä. Voi sitä hien määrää mikä hyppyrimäellä lensi! Erään kerran muistan juokseneeni Kangasalan Kisapirtin juoksulenkin. Edelläni jolkotteli mies kevyin askelin jonka perässä en meinannut pysyä. Päätin, että tuosta miehestä en jää vaikka mitä tapahtuisi. Väkisin runttasin miehen perässä vaikka matka olikin täyttä tuskaa. Miestä en päästänyt pois näköpiiristä vaikka repussani oli 20kg kahvakuula!

Olisikohan aikaa kolmisen vuotta kun eräässä sählypelissä satutin jalkani. Pysähdyin kulmassa, pallon riistotilanteessa, täydestä vauhdista ja polveni vääntyi. Sivusiteet napsahti. Yli puoleen vuoteen en pystynyt polkemaan metriäkään polkupyörällä, jalka ei yksinkertaisesti taipunut. Taas kerran liikkuminen loppui. Polvi on siitä asti vihoitellut tähän päivään asti. Maantiellä juoksua ja pyöräilyä se kestää nyt hyvin mutta metsälenkeillä en uskalla käydä. Pienen pieni sivuttaisliike jalkaan ja vedet lentää silmistä. Vihlaisu on niin kova mikä polvesta tulee. Aloitinkin nyt alkuvuodesta taas kerran aktiivisemman liikunnan huomatessani taas kerran, että painoa on hiljalleen kertynyt.

Maalla kun asun, raahasin metsästä isohkon tukin, johon moottorisahalla lovesin kädenpidikkeet. Tätä aloin nostelemaan ulkona talvipakkasessa. Tein yhdestä tukista perässäni raahattavan kapistuksen, jota vedin perässäni pitkin kotini lähellä olevaa peltoa, lumihangessa. Pellossa on muutaman kymmenen metrin pituinen mäki. Raahasin tukkia mäen ylös ja kannoin tukin olkapäilläni alas. Lopulta tämä yksi tukki alkoi tuntu kevyeltä, joten köydellä lisäsin siihen vielä toisenkin tukin. Tätä ei enää pystynyt kantamaan, joten tyydyin raahaamaan sitä perässäni. Muistan iltoja/öitäkin menneeni pellolle, pilkkihaalari päällä, karvahattu päässä, lähes 25 asteen pakkasessa, kirkkaassa tähtitaivaassa vetämään tukkia perässäni. Hullunhommaa mutta kilot alkoivat karista pellolle. Ainoa pelkoni oli, että jos jalka vääntyisi pellon möykkyisessä alustassa. Samalla aloin sisällä tekemään myös kahvakuula reenejä päivittäin, lepopäiviä kuitenkin pitäen.

Tein itselleni haasteen, mikä sinänsä ei ole mikään suuren suuri saavutus mutta päätin juosta 100 päivän aikana 1000km. Olen sitä pystynyt hyvin toteuttamaan vaikka välillä on ollut päiviä, että juoksu on ollut todella raskasta. Osa syy raskauteen lienee se, että hiekkatiet ovat olleet niin kuraisia ja pehmeitä, että välillä tuntuu kuin tossu jäisi paskaan kiinni. Noh, tehokasta ainakin on. Tammikuun puolesta välistä maaliskuun loppuun mennessä painoni on tippunut 10kg. Oloni on virkeämpi, huomattavasti kevyempi ja notkeampi vaikka ainahan olen ollut notkea kuin rautakanki.

Tänään sain itselleni uuden polkupyörän, jolla tarkoituksena alkaa polkea pidempiä matkoja, sekä metsässä poluilla että tiellä. Tarkoituksena alkaa muun reenaamisen ohella polkemaan muutaman kerran viikossa pidempiä, 40-60km lenkkejä peruskuntoa nostattaen. Nyt toivon, mitä niin monta kertaa aikaisemmin käynyt, että paikat eivät menisi rikki! Ja jos se kone jostain syystä menisi rikki, joku päivä se taas uudestaan hyrrää.

Halusin tällä kertomuksella viestittää sinulle sen, että kaikkien ei tarvitse olla niitä mestareita, kaikista ei tule supertähtiä eikä tarvitsekkaan. Välillä on aikoja, että ei vaan jaksa, ei ole motivaatiota liikkumiseen tai jos paikat ovat rikki mikä estää tai vaikeuttaa liikkumista. Joskus usko itseensä voi horjua mutta kaikki on mahdollista! Aina on mahdollisuus aloittaa, aloittaa uudestaan. Niin paskamaista kuin se onkin, se vyötärölle kertynyt rasva ei lähde heti pois. Sen pois ottamisessa on paljon enemmän työtä kun sen kerryttämisessä, mutta se lähtee pois kovalla työnteolla, sitkeydellä ja kovalla tahdolla! Ihan varmasti lähtee! Pienikin panostus liikuntaan on itsellesi hyväksi ja pääasia on se, että edes yrittää liikkua ja pitää itsestään huolta. Panostus omaan liikuntaan ja hyvinvointiin voi tuoda jopa muutamia vuosi lisää elinaikaa.

Tiedän, että ensimmäiset viikot ovat niitä kaikkein vaikeimpia. Paikkoihin voi särkeä, tai särkeekin. Liikkuminen tuntuu raskaalta eikä yhtään mukavalta. Muutaman viikon jälkeen peilikuvasi on ihan sama, uskosi horjuu ja sitä alkaa miettimään, onko tässä mitään järkeä tai hyötyä. Sohva, karkit, sipsit, oluet ja hampurilaiset alkavat taas pyöriä mielessäsi. Tässä vaiheessa riski lopettamiseen on suuri. Tämän vaiheen kun ylität, huomaat pikku hiljaa edistyksesi ja liikkumisesta alkaa tulla sinulle tapa. Huomaat voivasi paremmin! Älä luovuta! Suurin este on sinun korviesi välissä!

Ota itseäsi niskasta kiinni ja ala liikumaan ja tavoittele terveellisempää ja liikunnallisempaa elämää.

Share |

Pages

Väliaikaraportti kuntoilusta

”Finnish Citizen”

Hidasta vauhtia, löydät itsesi

Läskipyörällä Kangasalle

TARINA KALASTAJASTA JA LIIKEMIEHESTÄ

Reply 24/7

Onni löytyy kuluttamisesta?

Mikä on suhteesi liikuntaan?

Kirjoittajasta

Tykkää Facebookissa

Seuraa

Suosituimmat

Blogi arkisto

Blogitekstisuositus

Mikä on suhteesi liikuntaan?

SEURAA BLOGIA

Facebook

Suosituimmat

Instagram

Pages

Kirjoittajasta

Tykkää Facebookissa

Seuraa

Suosituimmat

Blogi arkisto

Blogitekstisuositus

SEURAA BLOGIA

Facebook

Suosituimmat

Instagram

Translate